Exästä yli pääseminen, mietteitä itselleni ja vertaistueksi

Tiedän, että suru kumpuaa omasta egostani ja halustani kontrolloida häntä. Tai egoni halusta. Tiedän, että emme sopineet yhteen, emmekä olleet valmiita parisuhteeseen ja lopulta aloimme myös haluta elää toisenlaista elämää. Vaikka oli meillä paljon hauskoja hetkiä.

Ymmärrän, että minun on paras yksin. Olen vaeltajasielu, kuin Nuuskamuikkunen tai Frozenin Elsa. Egoni kuitenkin haluaa, että hän tulisi ja pyytäisi anteeksi kaikkia vähän ikävämpiä asioita ja toisaalta kehuisi minua ja sanoisi taas kaikkia niitä ihania asioita. Ja höpöttäisi ja juttelisi ja nauraisi taas kanssani. Tämä haluni on se, mikä aiheuttaa minulle kipua.

Miksi on niin, että kun ihastuu ja rakastuu, niin näkee sen toisen ihmisen kaiken ihanuuden, mutta sitten alkaa haluta kuitenkin muuttaa hänen käytöstään. Haluaa, että hän viettää aikaa ja tulee luokse silloinkin, kun se ei enää ole luonnollista. Miksi ei vain kiittäisi maailmankaikkeutta siitä, että sai elämässään kohdata sellaisen upeuden, ihmeellisen hetkellisen tähtipölyluomuksen? Miksi ei voisi vain tuntea upeaa rakkautta ja ihmetystä senkin jälkeen, kun ne yhteiset hetket on jossain muussa ajassa, kuin tässä hetkessä? Miksi myrkyttää itseään katkeruudella ja loukkaantumisella, vaikka tietää, että nyt ei ole aika olla sen toisen kanssa. Miten voisi sammuttaa egon, joka aina yrittää muokata todellisuutta, vaikka on todellisuudessa vain hetken henkäys tässä ikuisessa elämän ilmiössä. Miksei voisi vain kokea elämän, miksi tuskastellen koittaa saada asiat menemään jollakin tavalla?