Vakavasti kuolemasta

Olen usein miettinyt kuolemaa. On varmaa että jossain vaiheessa tulen itse vaikuttamaan jollain tavalla kuolemaani, suurin osa elämäntyöstäni on jo tehty.

Mutta kuolema kultuurissamme. Ihmisillä on tunteet, menetyksestä tulee suru, ikävä, kaipuu. Ne ovat kuitenkin osa toisen ihmisen minuuden rakentamista, omien tunteiden, muistojen ja tapahtumien selvittämistä. Joskus kuolema on ollut helpotus omaisille, jopa vainajalle itselleenkin.

Länsimainen lääketiede Kristillisen kirkon painostuksesta suhtautuu kielteisesti kuolemaan, se yritetään estää. Nyt on tullut ylijumala RAHA, joka sanelee, ketä autetaan minkäkin verran. Pääasiassa esim itsemurhaa suunnitteleville on lääketieteellä tinkimätön tarve ohjata hänet hoitoon, jopa pakolla, vaikka ihminen itse haluaisi täältä jo pois.

Minä olen jo kohta 20 vuotta pitänyt ihmisiä eläiminä ja luonnon keskellä elävänä ymmärrän, että kenestäkään elollisesta ei mene mitään hukkaan, kaikki päätyy tavalla tai toisella luonnon kiertokulkuun. Omaisuuden keräämisen lopetin 9 vuotta sitten, mitä minä sillä, tyhjin käsin tulin, tyhjin käsin lähden sitten kun aika on, vielä ei ole sen aika pariin vuoteen.

Eutanasian salliminen olisi tärkeää niille, jotka eivät itse enää kykene päättämään päiviään, mutta joiden tahto on selvästi päästä jo täältä pois. Olen tehnyt jo elvytyskiellot ym, jotta en edes joudu tuohon hoitohelvettiin, jossa elävänä vihanneksena säilötään ja kidutetaan ihmistä monta vuotta.

Kärjistin asioita, joo, jotta se herättäisi ajatuksia.