Te, joilla on ahdistusta, masennusta tms, onko sille joku syy

Suurin syy on lapseni itsemurha.

Painava tunne rinnalla, onko se ahdistusta? Tuollainen olo oli viikon pari eron jälkeen ja kun isäni kuoli. Mutta ei jäänyt päälle ja syy oli selkeä.

No tiedän. Nykymaailma kyllä sairastuttaa helposti sellaisetkin ihmiset joilla ei edes ole mitään suurempia traumoja.

Ei mitään, minkä voisi osoittaa syyksi. Lapsuus oli kyllä hieman onneton ja turvaton, koulussa kiusattiin ja lytättiin se loppukin itsetunto, mikä oli kotikiusaamisesta ehkä jäänyt. Takana vuosikausien terapia, mutta ei se mihinkään auttanut.

Lapsuus väkivaltaisessa päihdekodissa ja itsetunnon latistuminen

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään, minkä voisi osoittaa syyksi. Lapsuus oli kyllä hieman onneton ja turvaton, koulussa kiusattiin ja lytättiin se loppukin itsetunto, mikä oli kotikiusaamisesta ehkä jäänyt. Takana vuosikausien terapia, mutta ei se mihinkään auttanut.

Öh, miten niin tuossa ei ole mitään minkä voisi osoittaa syyksi 😅

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään, minkä voisi osoittaa syyksi. Lapsuus oli kyllä hieman onneton ja turvaton, koulussa kiusattiin ja lytättiin se loppukin itsetunto, mikä oli kotikiusaamisesta ehkä jäänyt. Takana vuosikausien terapia, mutta ei se mihinkään auttanut.

Öh, miten niin tuossa ei ole mitään minkä voisi osoittaa syyksi 😅

No, ankea lapsuus on klisee. Monilla on ollut ankeampi lapsuus, mutta silti säilyneet masennuksetta. 

En itsekään ymmärrä, miksi olen masentunut, puolisokin joskus aina kyselee miksi olen maassa, mutta en osaa vastata. Asiat on NYT todella mukavasti, mutta en osaa silti iloita mistään. 

Oli joo, muut ihmiset.

Mulla on ollut ankea lapsuus. Olin todella ujo ja arka, ei kavereita, olin päivät mummolassa hoidossa ja siellä on tärkeintä pysyä pois tieltä. Isä alkoholistui ja vanhemmat erosi. Koulussa pilkattiin mm silmälaseista, ujoudesta, olin pienin ja hintelin ja se joka valittiin joukkueeseen viimeisimpien joukossa, vain se lihava tyttö jäi enää mun jälkeen.

Mutta, en masentunut, en ahdistunut. Ajattelin vain hiljaa mielessäni, miten tyhmiä muut on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään, minkä voisi osoittaa syyksi. Lapsuus oli kyllä hieman onneton ja turvaton, koulussa kiusattiin ja lytättiin se loppukin itsetunto, mikä oli kotikiusaamisesta ehkä jäänyt. Takana vuosikausien terapia, mutta ei se mihinkään auttanut.

Öh, miten niin tuossa ei ole mitään minkä voisi osoittaa syyksi 😅

No, ankea lapsuus on klisee. Monilla on ollut ankeampi lapsuus, mutta silti säilyneet masennuksetta. 

En itsekään ymmärrä, miksi olen masentunut, puolisokin joskus aina kyselee miksi olen maassa, mutta en osaa vastata. Asiat on NYT todella mukavasti, mutta en osaa silti iloita mistään. 

On kyse suojaavista tekijöistä. Ei "ankeustasoa" voi vertailla, niin monet asiat vaikuttavat siihen kuka traumatisoituu. Yksinäisyys, se että joutuu lapsena pärjäämään täysin yksin vaikeiden asioiden kanssa on paha juttu.

Tuskin nyt mikään oire tai muukaan on koskaan olemassa ilman mitään taustalla olevaa syytä. Yleensä elämässä aiemmin, tai sillä hetkellä tapahtuneilla ihmistä koettelevilla asioilla ja tapahtumilla. Kiusaaminen, yksinäisyys, traumat, perheen ja muun yhteisön keskinäiset vuorovaikutus ja muut sosiaaliset ongelmat ja esim. talousvaikeudet aiheuttavat monille masennusta ja ahdistuneisuutta.

Siitä vaan ei esim. julkisella puolella, psykiatriassa piitata mitään. Vain diagnooseilla ja määrättävillä lääkkeillä on merkitystä alalla oleville.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin nyt mikään oire tai muukaan on koskaan olemassa ilman mitään taustalla olevaa syytä. Yleensä elämässä aiemmin, tai sillä hetkellä tapahtuneilla ihmistä koettelevilla asioilla ja tapahtumilla. Kiusaaminen, yksinäisyys, traumat, perheen ja muun yhteisön keskinäiset vuorovaikutus ja muut sosiaaliset ongelmat ja esim. talousvaikeudet aiheuttavat monille masennusta ja ahdistuneisuutta.

Siitä vaan ei esim. julkisella puolella, psykiatriassa piitata mitään. Vain diagnooseilla ja määrättävillä lääkkeillä on merkitystä alalla oleville.

Näin se menee. Psykiatria traumatisoi ihmisiä usein vain pahemmin (alkaa itsensä määrittäminen diagnoosien kautta, lääkkeiden mitä monimuotoisimmat haitat, ymym.)

Itse olin nuorena mahdollisesti ehkä turhan villi tyttö ja vielä liian köyhästä perheestä. Eihän siinä hyvin sitten käynyt. Onneksi määräävät nykyään herkällä kädellä väelle adhd-lääkkeitä.

Hyvin varhain koettu syvä traumatisoiituminen joka jatkui akuuttina 7-vuotiaaseen asti. 

Sen jälkeen oireitten syveneminen ja muuttuminen kroonisiksi.

Apua tähän olen saanut vasta 40 täytettyäni ja onhan siitä ollut se apu että pystyn näkemään mikä se musta kauhea möykky sisälläni on. Ja kun se alkoi aueta se miltei tappavan kamala tunnemyrsky joka vyöryi yliteni ja jatkui monta päivää. 

Tuli iloa surua vihaa epätoivoa raivoa - ihan kaikkia tunteita kuin painekattilan räjähtäessä. Pystyin vain makaamaan sängyssä itkien ja huusin että lopeta lopeta! Onneksi oli silloin psykiatrisella osastolla, muuten olisin varmasti tappanut itseni.

Ja kuitenkin eräällä tavalla tiesin aina mitä on tapahtunut vaikka mieleni yritti haudata sen kaiken ja painaa unohduksiin. En muistanut mitään siitä ajasta, enkä muista vieläkään lähestulkoonkaan kaikkea. Asioita tulee kuvan kaltaisina välähdyksinä, jokin ääni, väri, haju, sana, ympäristö - ihan mikä tahansa voi triggeröidä trauman esiin ja silloin tulee paniikinomainnea ahdistus jota tuskaa on mahdoton kuvata jos ei itse ole kokenut.

Valtavasti olen joutunut tekemään töitä ja paljon olen selvemmille vesille päässytkin. Koskaan en usko tästä enää kokonaan pääseväni, mutta pystyn elämään!

Korostan, että itse en hakenut tähän apua. Häpesin, otin häpeän omille niskoilleni. Koin olevani likainen ja arvoton ja toki sitä kotiolot vielä vahvistivat. Ei tullut mieleenkään että tällaista kukaan haluaisi kuunnella saati auttaa. Vasta hyvin aikuisena hain apua, sain, pääsin kahdeksi kuukaudeksi keskussairaalpsykiatrian avo-osastolle mistä saan kiittää syvältä sydämestä korvaamattomasta avusta kaikkia hoitooni osallistuneita sekä kanssapotilaita! Olitte  korvaamattoman ihania kaikki!

Uskoni siihen että hyviäkin ihmisiä on olemassa palasi osittain. 

Osaan melko hyvin nykyään osoittaa juurisyyt.

Lapsuudesta löytyy noin kahden vuoden jakso alakouluiässä, kun uudelle paikkakunnalle muutettuamme, minut otti silmätikukseen koulussa oma luokanopettajamme ja ylemmillä luokka-asteilla olleet pojat. Opettaja tölvi, haukkui ja syytti minua kaikesta, minkä vain saattoi keksiä ja samaan aikaan ylemmillä luokilla olleet pojat ryhtyivät kiusaamaan minua osittain erilaisen murteeni, osittain ulkonäköni ja osittain isäni työn vuoksi. Loppuvaiheessa sain noin kerran kahdessa viikossa turpaan kouluaikana. Tämä loppui vasta kun muutimme pois paikkakunnalta.

Nuoruus meni kohtuudella ja pärjäsin koulussa, vaikka ensimmäiset syvän itsetuhoiset ajatukset nousivat jo ikävuosina 13-15. Kotona myös opetettiin rankalla kädellä, että töitä on tehtävä ja vanhemmat pidettävä tyytyväisinä. Meillä oli rakkautta ja rajoja, mutta en koskaan kokenut, että se olisi todellisuudessa ollut ehdotonta vaan aina omaan suoriutumiseen perustuvaa. Ja tietenkin vain sellaisten asioiden kohdalla, joita vanhempani arvostivat, joita oli pääasiassa urheilu, jossa sisarukseni kilpailivat jopa SM-tasolla. En koskaan kokenut olevani tarpeeksi hyvä huolimatta hyvin (yli 9 keskiarvo) suoritetusta peruskoulusta ja lukiosta. Lähdin kotoa kauas suurehkolle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se oli mahdollista.

Muutimme uudelle paikkakunnalle yhteen silloisen naisystäväni kanssa ja siitä alkoi vuoden kestänyt helvetti, joka sisälsi lähisuhdeväkivaltaa, eristämistä, kontrollointia ja taloudellista hyväksikäyttöä. Pääsin lopulta suhteesta irti, mutta olin totaalisen romuna ja vailla asuntoa jonkin aikaa. Maitojunalla kotiin ja uusi kämppä alle ja ponnistamaan taas.

Ei mennyt vuottakaan uudessa asunnosani, kunnes jouduin naapurissani asuneen huumeveikon kohteeksi yllättäen. Muutaman nyrkiniskun ja pystypainin jälkeen sain työnnettyä hänet kimpustani vain kuunnellakseni kuinka hän pyrki sisään astalolla ovesta ja seinästä. Sanomattakin selvää, että poliisin käytyä rauhoittamassa tilanne, pakkasin tavaroistani sen mitä irti sain ja pakenin. Olin taas vailla asuntoa. Tämä ei ole myöskään valitettavasti jäänyt viimeiseksi tilanteeksi, jossa olen väkivaltaa kohdannut.

Olin taas vailla asuntoa ja päässä oli enää yksi ajatus, sen jälkeen kun sain itseni noin viikossa takaisin raiteille ja uuteen asuntoon. Oli selvittävä yksin tästä eteenpäin. Tämä ajatus on jäänyt syvästi kiinni minuun ja tänä päivänä vaikeuttaa elämääni huomattavasti. Luottamukseni ja perusturvani maailmassa on lopullisesti säröillä ja voin luottaa vain asioihin, jotka itse hoidan. Sysäsin tuolloin selvän ja jo melko vakavan oireiluni pois mielestäni ja keskityin elämään, opintoihin ja sosiaaliseen elämääni. Liuin samalla tietoisesti kauemmas vanhemmistani ja suvustani. Halusin jättää kaiken menneen taakseni.

Vuosia myöhemmin romahdin ennen joulua ja olin lähdössä ovesta tappamaan itseni. Mikään muu ajatus ei ollut mielessä. Tämä pysähtyi kuitenkin siihen, että avopuolisoni, jolta olin piilottanut lähes kaiken, ymmärsi äkisti tilanteeni ja iski itsensä minun ja oven väliin. Hoitoon hakeutuminen alkoi tästä hetkestä, ja siitä on nyt muutama vuosi. Edessä on kesän lopulla alkava psykoterapia ja takana lääkitys-, hoito- ja osastokokeilua.

Käyn päivittäin täyspäivätöissä tehden yli mediaanipalkan ylittävää asiantuntijatyötä. Harrastan, liikun kohtuullisesti ja huolehdin kodistani, puolistostani ja koirastamme. Minulla on laaja ystäväpiiri ja joukko läheisiä ja erittäin hyviä ystäviä. En anna sisäisen maailmani näkyä ulospäin.

Itselläni on siis kombona keskivaikea/vaikea masennus (vaihdellut ajoittain) ja vaativa persoonallisuushäiriö epävakailla piirteillä.

On. Tulehdustila aivoissa. Rasittavat ihmiset lähipiirissä.

Liiat vaatimukset ympäristöstä, se etten ole saanut pitää vapaata yli kymmeneen vuoteen, uupuminen, huono nukkuminen. Se ettei jaksa tehdä töiden lisäksi elämässä yhtään mitään muuta. Elämästä menee kaikki merkitys.

Vanhemmat, rumuus ja epämuodostunut kroppa.

Traumaattinen lapsuus väkivaltaisessa päihdekodissa, koulukiusaaminen ja lastensuojelutausta. Nykyään voin kuitenkin ihan hyvin ajoittaisia ahdistusjaksoja ja masennusjaksoja lukuunottamatta (joskus ne oli vuosikymmeniä osa jokapäiväistä elämää).

Traumatisoituminen teini-ikäisenä.