Te, joilla on ahdistusta, masennusta tms, onko sille joku syy

Rumuus, tissittömyys, yksinäisyys. N33

Lapsuus. Mulla on liuta altistavia tekijöitä. 

Oli ennen ja syy oli se, että minua huumattin tietämättäni (siinä menee muisti). Sympaattinen hermosto oli täysin paskana. Luulin, että minulla oli aivokasvain.

Narsistinen perhe, koulukiusaaminen, persoonallisuushäiriö, geneettiset tekijät mt- ongelmiin, sopeutumattomuus, monta vakavaa fyysistä sairautta lähipiirissä. Huonot parisuhteet ja niiden yritelmät, ei vaan onnistu.

Kyllähän niitä syitä on.

Elämässäni ei ole mitään normaalia. Ok. Voitte päätellä siitä.

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään, minkä voisi osoittaa syyksi. Lapsuus oli kyllä hieman onneton ja turvaton, koulussa kiusattiin ja lytättiin se loppukin itsetunto, mikä oli kotikiusaamisesta ehkä jäänyt. Takana vuosikausien terapia, mutta ei se mihinkään auttanut.

Sama kokemus, mikään lääke tai terapia ei auttanut. Usean vuoden jälkeen paljastui vakava fyysinen sairaus, joka oli vuosia muhinut taustalla kipuineen.

Silloin kun minulla on ollut ahdistusta, olen tiennyt tarkkaan syyn. Syy on ollut todellinen (ei epämääräinen, kuviteltu) ja läsnäolevaan hetkeen sekä mahdollisesti tulevaisuuteen vaikuttava. Esim. sairaus tai jokin sairauden oire.

Erikoista kyllä, nykyään monesti lähdetään oletuksesta, että ahdistuksen aihe on pelkkää kuvitelmaa eli sanotaan "sun mielesi tuottaa ahdistuksen – älä siis usko mitä mielesi yrittää uskotella". 

Varmaan tosi monen asian summa. Muutama vuosi sitten sain ADHD-diagnoosin, joka selittää vaikeuksia opinnoissa ja töissä. Masentuneeksi olen tuntenut itseni lähinnä tilanteissa, joissa en ole saanut hoidettua asioitani ja tilanne on jatkunut tarpeeksi pitkään. Ahdistus taas on yleisempi seuralainen. Taidan olla myös herkkä stressaantumaan ja ahdistumaan ja elämässä on monenlaista kuormitusta. Useilla läheisilläkin on erilaisia ongelmia, joista myös kerään ahdistusta, kun en osaa tai jaksa auttaa (tarpeeksi). Ja raudan puute tietenkin oli myös. Lapsuudesta opin varmaan jonkinlaisen epävarmuuden.

Faith kirjoitti:

Silloin kun minulla on ollut ahdistusta, olen tiennyt tarkkaan syyn. Syy on ollut todellinen (ei epämääräinen, kuviteltu) ja läsnäolevaan hetkeen sekä mahdollisesti tulevaisuuteen vaikuttava. Esim. sairaus tai jokin sairauden oire.

Erikoista kyllä, nykyään monesti lähdetään oletuksesta, että ahdistuksen aihe on pelkkää kuvitelmaa eli sanotaan "sun mielesi tuottaa ahdistuksen – älä siis usko mitä mielesi yrittää uskotella". 

Mulla on kokemusta siitä, että ahdistus hyvin selvästi nousee jostain tilanteesta elämässä, mutta myös siitä, että ahdistus on epämääräinen ja jatkuu, vaikken osaa enää sanoa, mistä se tulee. Luulen, että silloin ahdistuksen syitä on ollut useita. Vaikkei mikään syy yksinään olisi kovin paha, ahdistuksesta on vaikea päästä eroon, kun moni pienikin asia voi pahentaa sitä tai pitää yllä. Voi olla, että olen onnistunut jonkun isomman syyn työntämään mielessäni taka-alalle enkä tajua, miten isosti se silti vaikuttaa.

Juu, syyt on kyllä aika hyvin tiedossa. Isä käski aina pysymään poissa tieltä ja olemaan hiljaa, löi joskus. Vanhempien eron jälkeen (olin 4v.) äiti alkoi hakkaamaan mua jatkuvasti. Muuten mua ei huomioitu mitenkään, sain pärjätä yksin. Itkeminen oli täysin kiellettyä, tuli turpaan. Koulussa kiusattiin, hakattiin ja haukuttiin. Opettajat suuttui kun en uskaltanut puhua mitään (selektiivinen mutismi). Isäpuoli oli kuvioissa siitä asti kun olin 5v, väkivaltainen narkkari joka hakkasi äitiä ja mua, ja raiskasi mua myös. Sitten tuli äidin kaveri joka alkoi raiskaamaan kun olin alle 13v. Sitä jatkui muutaman vuoden ajan. Yksi keskenmenokin tuli koettua. 16-vuotiaana huostaanotto ja vuosia laitoksissa, kolme vuotta henkistä ja fyysistä väkivaltaa yhdessä laitoksessa ja muissakin vain valitettiin kun en puhunut. Pakotettiin myös syömään lääkkeitä jotka sai mut haluamaan kuolemaa, ei tosiaan auttaneet. Ei mitään myötätuntoa tai ymmärrystä, jäin aina täysin yksin. Olin 20v. kun ainoa ystäväni teki itsemurhan, olin tuntenut sen koko elämäni ajan. Sen jälkeen vielä ongelmien vähättely psykiatrian polilla jonka jälkeen olinkin luovuttamassa täysin. 28-vuotiaana menin sitten psykoterapiaan ja ongelmieni syyt selvisivätkin, luulin että mun elämä oli ihan tavallista.. Siinä nyt tiivistetysti. Kärsin dissosiaatiosta ja persoonani on hieman jakautunut osiin, ainakin nyt sentään tiedän mikä mua vaivaa.

Onhan siihen syynsä tietenkin. 

No ei tietenkään. Ihan vaan vittuilakseen ihmiset masentuu ja ahdistuu.

Itse olen ollut varmaan nuoresta asti jotenkin masentunut. Olin yksinäinen ja nuoruus meni kuin ohi siinä mielessä etten käynyt missään ja olin aina kotona, eikä ollut ystäviä. Lapsuus vielä ihan hyvä, vaikka olin vähän ujo lapsi. Silloinkin silti jotkut kiusasivat. Varsinkin jälkeen päin olen tajunnut sen. Silloin olin vielä vähän hyväuskoinen ja mietin ettei ollut aihetta kiusata minua. Silti jälkeenpäin muistaa niitä hetkiä.

Muutimme, kun olin alakoulun viimeisillä luokilla. Yritin pärjätä uudessa koulussa, mutta porukka aika ikävää ja huomasin etten ollut tarpeeksi "vahva" sinne. Myöhemmin alettiin kiusaamaan. Jäin ihan yksin myös. Näin nuoruus meni kuin ohi. Ei ollut ketään kenen kanssa aikaa viettää tai tehdä asioita. Menetin itsetuntoni täysin. Varmasti se yksinäisyys sekä yksin oleminen koulussa oli pahinta. Häpesin sitä, kun istuin yksin käytävillä. Ruokalaan en voinut enää mennä. Yritin välillä saada jonkun porukan missä koulussa olla, mutta en merkinnyt heille mitään ja lopetin roikkumisen heidän porukassa. Sitten kiusaajat pilkkasivat, kun jäin taas yksin. Tätä lukiossakin. Jotenkin luovutin silloin ihmisten kanssa ja tyydyin olemaan yksin. Häpesin sitä silti paljon ja tunsin olevani huono, kun en pääse porukkaan. Minua pilkattiin myös paljon ja naureskeltiin.

Näin voin varmaan huonosti melko pitkän aikaa. Ahdistus tuli tutuksi kunnolla varmaan 14-vuotiaana kun en olisi halunnut mennä syksyllä kouluun. Oli hirveä olo ja oksetti kun voinut syödä mitään. Sama toistui oikeastaan joka syksy tuon jälkeen. Pahin oli lukion alku, kun luulin elämäni muuttuvan paremmaksi. Näin ei käynyt ja itse toivoin jopa kuolevani. Vanhemnat eivät ymmärtäneet ja suuttuivat sanoistani. Jouduin piilottamaan ne ikävät tunteet. Samoin kiusaamisen kanssa ja siitä en voinut puhua. Tämä jätti katkeruutta vanhempia kohtaan, kun jäin omilleni asioiden kanssa. Samaistuin oman elämänsä päättäneisiin nuoriin, koska tunsin etten itsekään selviä eteenpäin. Muistan vieläkin monia youtube videoiden nuoria joita surin ja mietin käykö minullekin niin. Nyt tätä hieman ikävä kirjoittaa, mutta toisaalta en unohda kun katsoin niitä videoita esim syntymäpäivänäni yksin itkien.

Isäni ollut myös jo, kun olin lapsi hyvin määrääväinen. Suuttui helposti. Lapsena tahdoin miellyttää häntä, nuorena taas yritin kestää häntä ja hänen käytöstään kaiken sen muun ikävän lisäksi. Äitini kanssa paremmat välit, mutta lapsena jätti minut isäni raivon kohteeksi liian usein sekä nuorempana ei myöskään ymmärtänyt "heikkouksiani" ja sitä miten vaikeaa minun oli kestää kaikkea. Tuntuu oikeastaan silti etteivät kumpikaan tunne minua kunnolla. Eivät osaa kertoa minusta mitään. Isänikin joskus kertoo minun olevan vaikka hyvä piirtäjä tai kuinka omaan jonkun muun taidon. Kuitenkaan asiat eivät ole niin ja piirrän melko kehnosti. Joskus se huvittaakin kuinka moni tuntee varmaan sukulaisensa paremmin kuin vanhemnat minut.

Jatkuu

Jatkoa

Nyt kun olen jo aikuinen (jo en enää mikään 20 v) huomaan kärsiväni vieläkin monista asioista. Olen edelleen yksinäinen ja en osaa luontevasti olla muiden seurassa. Itsetunto on huono. Samalla joku tietää tarkkaan ns kuka on ja mistä pitää. Itse en tunne itseäni niin hyvin. En osaa kertoa itsestäni tai kuvailla itseäni niin hyvin. Välillä olen hyvin onneton. Elän edelleen näkymätöntä elämää ja en omaa ystäviä. Parisuhteesta en osaa haaveilla. Lukion jälkeen meni vuosia kuin sumussa ja elin vaan eteenpäin. Halusin unohtaa kaiken ikävän. Nyt vuosien päästä olen taas herännyt siihen kuinka muut ovat menneet eteenpäin ja oma elämä kuin pysähtynyt. Ei ole vieläkään ammattia. Tosin aiemmin halusin kokoajan "paeta" jonnekin. Nykyisin taas ymmärrän, ettei pakeneminen auta ja olen ehkä rauhoittunut hieman. Ahdistus on silti paha juttu, kun se iskee. Tuntuu silloin, että elämäni on ihan turhaa ja olisi sama, kun kaikki päättyisi. Joku ehkä mieltää sen enemmän masennukseksi, mutta itselle masennus on tiettyä haikeutta siitä kuinka elämäni on mennyt näin. Monesti se pysyy sillä asteella. Ahdistus taas on se ikävä vieras ja tuntuu kuinka koko elämäni on mennyt väärin ja olen turha ihminen. Tosin joskus masennus on myös pahempaa. Elän elämääni vähän kuin sivusta seuraajana. Joskus suren tätä kaikkea enemmän. En tiedä "osaanko" koskaan enää elää niin kuin joku tavallista elämää viettänyt. Uskon etten välttämättä ymmärrä heitä ja ainahan he eivät minua. Toisaalta en kertoisi elämästäni helposti muille. Hävettää moni asia liikaa.

Tosin minun on helppoa kirjoittaa ilman diagnooseja ja joku toinen voi huonommin. Silti näkymättömyys, ulkopuolisuus, yksinäisyys, kiusaaminen ja huonot kokemukset ihmisistä, vanhempien vaikutus ja oma stressaava luonne sekä sellainen juurettomuuden tunne sekä oman paikkansa löytämättymyys varmaan syynä tähän kaikkeen. En tiedä haluaako kukaan tätä edes lukea, mutta päätin kirjoittaa. Ja pitkästi pahoittelut siitä.

Muutama trauma, niitä joita alkoholistiperheessä varttunut saa.

Vierailija kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Silloin kun minulla on ollut ahdistusta, olen tiennyt tarkkaan syyn. Syy on ollut todellinen (ei epämääräinen, kuviteltu) ja läsnäolevaan hetkeen sekä mahdollisesti tulevaisuuteen vaikuttava. Esim. sairaus tai jokin sairauden oire.

Erikoista kyllä, nykyään monesti lähdetään oletuksesta, että ahdistuksen aihe on pelkkää kuvitelmaa eli sanotaan "sun mielesi tuottaa ahdistuksen – älä siis usko mitä mielesi yrittää uskotella". 

Mulla on kokemusta siitä, että ahdistus hyvin selvästi nousee jostain tilanteesta elämässä, mutta myös siitä, että ahdistus on epämääräinen ja jatkuu, vaikken osaa enää sanoa, mistä se tulee. Luulen, että silloin ahdistuksen syitä on ollut useita. Vaikkei mikään syy yksinään olisi kovin paha, ahdistuksesta on vaikea päästä eroon, kun moni pienikin asia voi pahentaa sitä tai pitää yllä. Voi olla, että olen onnistunut jonkun isomman syyn työntämään mielessäni taka-alalle enkä tajua, miten isosti se silti vaikuttaa.

Tuo viimeinen virke on ratkaisu. Siinä vaiheessa kun kaikki energia menee sen estämiseen, että asia ei oääse tietoisuuteen, alkaa niin sanotusti valjeta. Mutta se  ahdistuksen syy, jonka on onnistuneesti piilottanut, voi olla todella raskas.

Huono suhde, burnout työpaikalla ja siihen päälle fyysinen sairaus.

Traumatausta