Tunnetteko ihmisiä jotka elävät vain diagnoosiensa kautta?

Se on samanlaista narsismia ja huomiohakua kuin pronominitkin. Juuri sama tarkoitus olla erityinen. Ja aina tulee mieleen että miettisivät jotain hyödyllistä eikä omaa napaansa koko ajan.

https://twitter.com/libsoftiktok/status/1536088148719161345

Valitettavasti tunnen ainakin yhden tällaisen tapauksen. Kun iski isompi sairaus, oli kaikki mahdollinen tutkimuksista, sairaalajaksosta ja jälkitarkastuksista raportoitu instaan ja facebookiin. Ja siellä on kuvien kanssa ilmoitetaan aina kaikki muutkin taudit kuten korona, tavalliset flunssast, migreeni jne. Ja kuvissa tämä kyseinen henkilä makoilee aina mahdollismman surkea ilme kasvoillaan lakanoiden välissä, mutta jostain syystä aina kuitenkin meikit naamssa ja tukka hyvin.

Ja kun livenä hänen kanssaan toisinaan tapaamme, ei muita puheenaiheita olekaan kuin hänen sairautensa.

Useitakin.

Joo, tutulta kuulostaa. Yksi entinen työkaveri on tuollainen, ei mistään muusta voi puhua kuin omista tai lastensa sairauksista. Lapset ovat alakouluikäisiä ja heilläkin on jo vaikka mitä diagnooseja. Toivon että ne on ihan oikeita ja aiheellisia diagnooseja, mutta joskus epäilyttää että ovat sairastamisesta "riippuvaisen" äitinsä aikaansaannosta.

Tunnen, todella monia.

Ovat myös sarjasaikuttajia.

Tuttua kaikki somepostauksia myöten.

Monesti vielä laittavat "oho piti mennä vain läheiset kaverit-listalle" tms. liitteeksi

Tunnen yhden mt-ongelmaisen tai siis useamman mt-ongelmaisen, mutta tämä yksi on sellainen diagnoosit elämän sisältönä -ihminen. Sillä menee kummasti siten, että hän alkaa puhua jostakin iudesta mt-häiriöstä, mitä epäilee itsellään ja alkaa ottaa oirekuvauksista selvää ja puhua aiheesta. Sitten hups, kuukauden päästä hän on hankkinut kyseisen diagnoosin ja alkaa näytellä näitä oireita. Heittäytyy keksimäänsä tilaan aivan täysillä. Hän kohdistaa diagnoosien varjolla myös vakavaa henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa läheisiinsä, mm. jo aika iäkkäisiin vanhempiinsa ja tuhoaa muiden omaisuutta yms. ja sitten pohdiskelee näitä mt-diagnoosejaan. Hänellä meni jo nuorena lujaa eli joku naksahti päässä murrosiässä ilman sen ihmeempää traumaa, saattoi olla ihan hormonaalista (ja kyllä, silloin olimme niin läheisiä, että varmaksi tiedän) ja oli siis paljon tavallista ailahtelevampi ja itsekkäämpi teini. Kypsymätön ja riskihakuinen ihminen. Niin hän sitten hankkiutui oikein huostaanotetuksi rötöstelemällä, tahtoi jännittäviä kavereita ja päästä asumaan sellaisten kanssa. Näin minä sen näen. Minusta vaikutti, että hänestä oli kivaa ja jännittävää aiheuttaa "pahennusta" ja tehdä vasten tylsiä toiveita ja odotuksia, järkyttää. Se viimeisin lastenkoti vain ei ollut hänelle ollenkaan hyvä kasvuympäristö, siellä ei opetettu vastuunottoa vaan kaikki oli käytännössä sallittua ilman todellisia seuraamuksia. Sai käyttää huumeita ja sai esittää kovista. Vastuunottoon muka kannustettiin niin että sai joskus oman huoneen ja keittää makaronia, että nuori oppii itsenäiseksi... samalla sai tosiaam tehdä rikoksia ja mitä vain eikä joutunut sellaisesta vastuuseen. Tiesi, että sossu rahoittaa aikuisena sitä pidempään mitä huonommin kouluttautuu/työllistyy ja mitä enemmän jaksaa sekoilla... no nyt hän on aikuinen, joka ilmeisesti kaipaisi samaa täyshoitoa kuin lastenkodissa siten että saisi kiukutella ja sekoilla. Ainoa vain, että sossu ei enää hoida hänen asioitaan ja vähitellen perhekin jaksaa vähemmän ja vähemmän kannatella kun on niin kiittämätön ja ilkeä. Onneksi sillä ei sentään ole lapsia...

Vierailija kirjoitti:

Tunnen yhden mt-ongelmaisen tai siis useamman mt-ongelmaisen, mutta tämä yksi on sellainen diagnoosit elämän sisältönä -ihminen. Sillä menee kummasti siten, että hän alkaa puhua jostakin iudesta mt-häiriöstä, mitä epäilee itsellään ja alkaa ottaa oirekuvauksista selvää ja puhua aiheesta. Sitten hups, kuukauden päästä hän on hankkinut kyseisen diagnoosin ja alkaa näytellä näitä oireita. Heittäytyy keksimäänsä tilaan aivan täysillä. Hän kohdistaa diagnoosien varjolla myös vakavaa henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa läheisiinsä, mm. jo aika iäkkäisiin vanhempiinsa ja tuhoaa muiden omaisuutta yms. ja sitten pohdiskelee näitä mt-diagnoosejaan. Hänellä meni jo nuorena lujaa eli joku naksahti päässä murrosiässä ilman sen ihmeempää traumaa, saattoi olla ihan hormonaalista (ja kyllä, silloin olimme niin läheisiä, että varmaksi tiedän) ja oli siis paljon tavallista ailahtelevampi ja itsekkäämpi teini. Kypsymätön ja riskihakuinen ihminen. Niin hän sitten hankkiutui oikein huostaanotetuksi rötöstelemällä, tahtoi jännittäviä kavereita ja päästä asumaan sellaisten kanssa. Näin minä sen näen. Minusta vaikutti, että hänestä oli kivaa ja jännittävää aiheuttaa "pahennusta" ja tehdä vasten tylsiä toiveita ja odotuksia, järkyttää. Se viimeisin lastenkoti vain ei ollut hänelle ollenkaan hyvä kasvuympäristö, siellä ei opetettu vastuunottoa vaan kaikki oli käytännössä sallittua ilman todellisia seuraamuksia. Sai käyttää huumeita ja sai esittää kovista. Vastuunottoon muka kannustettiin niin että sai joskus oman huoneen ja keittää makaronia, että nuori oppii itsenäiseksi... samalla sai tosiaam tehdä rikoksia ja mitä vain eikä joutunut sellaisesta vastuuseen. Tiesi, että sossu rahoittaa aikuisena sitä pidempään mitä huonommin kouluttautuu/työllistyy ja mitä enemmän jaksaa sekoilla... no nyt hän on aikuinen, joka ilmeisesti kaipaisi samaa täyshoitoa kuin lastenkodissa siten että saisi kiukutella ja sekoilla. Ainoa vain, että sossu ei enää hoida hänen asioitaan ja vähitellen perhekin jaksaa vähemmän ja vähemmän kannatella kun on niin kiittämätön ja ilkeä. Onneksi sillä ei sentään ole lapsia...

Jaksaako kukaan lukea kirjoitusta, jos ei yhtään kappalejakoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen yhden mt-ongelmaisen tai siis useamman mt-ongelmaisen, mutta tämä yksi on sellainen diagnoosit elämän sisältönä -ihminen. Sillä menee kummasti siten, että hän alkaa puhua jostakin iudesta mt-häiriöstä, mitä epäilee itsellään ja alkaa ottaa oirekuvauksista selvää ja puhua aiheesta. Sitten hups, kuukauden päästä hän on hankkinut kyseisen diagnoosin ja alkaa näytellä näitä oireita. Heittäytyy keksimäänsä tilaan aivan täysillä. Hän kohdistaa diagnoosien varjolla myös vakavaa henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa läheisiinsä, mm. jo aika iäkkäisiin vanhempiinsa ja tuhoaa muiden omaisuutta yms. ja sitten pohdiskelee näitä mt-diagnoosejaan. Hänellä meni jo nuorena lujaa eli joku naksahti päässä murrosiässä ilman sen ihmeempää traumaa, saattoi olla ihan hormonaalista (ja kyllä, silloin olimme niin läheisiä, että varmaksi tiedän) ja oli siis paljon tavallista ailahtelevampi ja itsekkäämpi teini. Kypsymätön ja riskihakuinen ihminen. Niin hän sitten hankkiutui oikein huostaanotetuksi rötöstelemällä, tahtoi jännittäviä kavereita ja päästä asumaan sellaisten kanssa. Näin minä sen näen. Minusta vaikutti, että hänestä oli kivaa ja jännittävää aiheuttaa "pahennusta" ja tehdä vasten tylsiä toiveita ja odotuksia, järkyttää. Se viimeisin lastenkoti vain ei ollut hänelle ollenkaan hyvä kasvuympäristö, siellä ei opetettu vastuunottoa vaan kaikki oli käytännössä sallittua ilman todellisia seuraamuksia. Sai käyttää huumeita ja sai esittää kovista. Vastuunottoon muka kannustettiin niin että sai joskus oman huoneen ja keittää makaronia, että nuori oppii itsenäiseksi... samalla sai tosiaam tehdä rikoksia ja mitä vain eikä joutunut sellaisesta vastuuseen. Tiesi, että sossu rahoittaa aikuisena sitä pidempään mitä huonommin kouluttautuu/työllistyy ja mitä enemmän jaksaa sekoilla... no nyt hän on aikuinen, joka ilmeisesti kaipaisi samaa täyshoitoa kuin lastenkodissa siten että saisi kiukutella ja sekoilla. Ainoa vain, että sossu ei enää hoida hänen asioitaan ja vähitellen perhekin jaksaa vähemmän ja vähemmän kannatella kun on niin kiittämätön ja ilkeä. Onneksi sillä ei sentään ole lapsia...

Jaksaako kukaan lukea kirjoitusta, jos ei yhtään kappalejakoa?

Ei ole mikään pakko lukea, ei viestini niin tärkeä ollut.

En tunne. 

Mielestäni se on ymmärrettävää, jos joku jolla on oikea vakava sairaus, minkä takia joutuu viettämään arkea kodin ja sairaalan välillä, kertoo siitä someen ja läheisilleen. Ne ovat hänen kuulumisiaan.

On kuitenkin ihmisiä, joilla ei ole mitään diagnosoitua sairautta, mutta päivittelevät someen itse diagnosoimistaan jutuista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen yhden mt-ongelmaisen tai siis useamman mt-ongelmaisen, mutta tämä yksi on sellainen diagnoosit elämän sisältönä -ihminen. Sillä menee kummasti siten, että hän alkaa puhua jostakin iudesta mt-häiriöstä, mitä epäilee itsellään ja alkaa ottaa oirekuvauksista selvää ja puhua aiheesta. Sitten hups, kuukauden päästä hän on hankkinut kyseisen diagnoosin ja alkaa näytellä näitä oireita. Heittäytyy keksimäänsä tilaan aivan täysillä. Hän kohdistaa diagnoosien varjolla myös vakavaa henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa läheisiinsä, mm. jo aika iäkkäisiin vanhempiinsa ja tuhoaa muiden omaisuutta yms. ja sitten pohdiskelee näitä mt-diagnoosejaan. Hänellä meni jo nuorena lujaa eli joku naksahti päässä murrosiässä ilman sen ihmeempää traumaa, saattoi olla ihan hormonaalista (ja kyllä, silloin olimme niin läheisiä, että varmaksi tiedän) ja oli siis paljon tavallista ailahtelevampi ja itsekkäämpi teini. Kypsymätön ja riskihakuinen ihminen. Niin hän sitten hankkiutui oikein huostaanotetuksi rötöstelemällä, tahtoi jännittäviä kavereita ja päästä asumaan sellaisten kanssa. Näin minä sen näen. Minusta vaikutti, että hänestä oli kivaa ja jännittävää aiheuttaa "pahennusta" ja tehdä vasten tylsiä toiveita ja odotuksia, järkyttää. Se viimeisin lastenkoti vain ei ollut hänelle ollenkaan hyvä kasvuympäristö, siellä ei opetettu vastuunottoa vaan kaikki oli käytännössä sallittua ilman todellisia seuraamuksia. Sai käyttää huumeita ja sai esittää kovista. Vastuunottoon muka kannustettiin niin että sai joskus oman huoneen ja keittää makaronia, että nuori oppii itsenäiseksi... samalla sai tosiaam tehdä rikoksia ja mitä vain eikä joutunut sellaisesta vastuuseen. Tiesi, että sossu rahoittaa aikuisena sitä pidempään mitä huonommin kouluttautuu/työllistyy ja mitä enemmän jaksaa sekoilla... no nyt hän on aikuinen, joka ilmeisesti kaipaisi samaa täyshoitoa kuin lastenkodissa siten että saisi kiukutella ja sekoilla. Ainoa vain, että sossu ei enää hoida hänen asioitaan ja vähitellen perhekin jaksaa vähemmän ja vähemmän kannatella kun on niin kiittämätön ja ilkeä. Onneksi sillä ei sentään ole lapsia...

Jaksaako kukaan lukea kirjoitusta, jos ei yhtään kappalejakoa?

Ei ole mikään pakko lukea, ei viestini niin tärkeä ollut.

En lukenutkaan!

Mun äiti soittelee dramaattisella äänellä väristen kertoen kaikenmaailman hammaskiven poistoreissunsakin. Ei vois vähempää kiinnostaa.

Aika moni "sähköyliherkkä" lukeutuu näihin, vaikka varsinaisesta diagnoosista ei olekaan kyse. Mutta mihinkään ei voi mennä ilman, että tekee siitä numeroa. Ja kyllä, voi niitä oireita saada vaikkei mitään elimellistä vikaa olisikaan. Se on se nosebovaikutus, googlettakaa, jos ette ole kuulleet.

Tulee mieleen yksi epäonninen bloggaaja.

Mä elän elämääni aika pitkälti diagnoosieni kautta. Mulla on keliakia, endometrioosi, ADHD, refluksitauti, levottomat jalat. En mä niistä siis hirveästi puhu, mutta ovat niin älyttömän voimakkaasti elämään vaikuttavia diagnooseja, että ne vähän niinkuin väkisinkin kulkevat mukana kaikessa olemisessa ja elämisessä. Sellaiset elämän perusasiat kuin syöminen ja nukkuminen ovat välillä haastavia näiden kanssa, joten käytännössä elämä pyörii sairauksien ympärillä ja niiden ehdoilla.

Jotkut rakentaa koko identiteettinsä sen diagnoosin varaan. (Kuin olisi ainoa erityispiirre, josta sitten tulee olla ylpeä ja saada sillä huomiota. not like the other girls,voi olla myös muu kuin diagnoosi kuten sukupuoli)

Yhdellä oli omien kuvailujen perusteella lähes aina kuolema kolkuttamassa. Nuori alle 30v ihminen.

Joku lääkäri suostui sitten jossain vaiheessa leikkaamaan kitarisat, koska nenä vuosi usein talvella. Tapaus oli jotenkin outo, koska selitti näistä kuolemaan johtavista sairauksista aivan jatkuvasti.

Up

Kohtahan ne marssivat taas täälläkin.