Nepsyt, minkälainen lapsuus teillä oli?

🥺

No eivät vanhemmat myöskään ole ansainnut väkivaltaista lasta, mikäli eivät itse käytöksellään ole sellaista kasvattaneet. Ehkä rahkeet eivät ole riittäneet hakea apua, ei ennen ollut erityislapsia, vaan "vinoon kasvaneita". Ikävää kaikille, mutta aspergerina osannet pistää asian loogiseen kontekstiin ja todeta, että helppoa ei ollut kummallakaan osapuolella.

Ei nimittäin ole rationaaliselle vanhemmallekaan helppoa, jos mikään kasvatus ei mene perille.

Nykyään erityislapsia rakastetaan, kun he syntyvät perheisiin, joihin on oikeasti haluttu lapsia. Se on tärkeää ja vähentää oireilua. Ennen lapsia tehtiin vaan siksi kun niitä piti olla, ei oikeasta halusta. Se näkyi sitten suhtautumisessa lapsiin ja erityislasten osa oli äärimmäisen karu. Lapsia ei yleensä viety edes lääkäriin vaan heitä piiloteltiin ja hävettiin. Aina ei viety edes pahemmissakaan ongelmissa, esim. pitkittyneessä kuumetaudissa. Käskettiin olla hiljaa ja reippaita ja päästettiin ulos ilman valvontaa, jotta aikuisilla olisi kivaa.

Terkuin itse nelikymppisenä as-diagnoosin saanut ja perheensä vihaamaksi joutunut, perheeni ei usko diagnoosia vieläkään

Olen äitini silmittömästi vihaama, isä kohteli ihmisenä ja veli "lainasi" kaveriporukkaansa minullekin. Olin pitkän veljessarjan ainoa tyttö ja äiti odotti minusta oikein sellaista "äipän parasta kaveria ja apulaista". Mutta olin lapsena pahempi riiviö kuin veljeni, sain hermoromahduksia lomilla ja väkijoukoissa, en ollut ollenkaan kiltti saati empaattinen saati pehmeä. Koulusta sileitä kymppejä ja vanhemmille selitin illat pitkät fotosynteeseistä ja Yellowstonen kansallispuistoista. Näkemykseni ihmissuhteista oli se, että katson dokumentin ja menen selostamaan sen dokumentin sisällön muille ihmisille. Lähinnä vanhat ihmiset olivat kiinnostuneita puheistani, joten juttuhetket papan kanssa olivat minulle äärettömän arvokkaita. Äiti ei jaksanut edes vilkaista minua, jos yritin mennä juttelemaan hänelle tärkeistä asioista (kuten robottikäsivarret ja kaksipäiset koirat).

Työelämään kiinnittyminen on ollut, sanotaanko, haastavaa. Naiiviutta on käytetty hyväksi lain rajat rikkoen eli minulla on kirjaus rikosrekisterissä ihan oman typeryyteni takia. Onni onnettomuudessa on muutoin täysin nuhteeton tausta yhdistettynä alaan, jossa muillakin "lipsahtelee" välillä. Olin pitkälle yli-ikäinen, kun sain vihdoin työn ja toimenkuvan, joka natsaa. Kaikki asiakkaani ja kollegani ovat miehiä, naiset huomaavat poikkeavuuteni herkästi edelleen. Olen keskituloinen peruspönäkkä asuntovelallinen.

Lyhyesti; olin määrätietoinen, yksin viihtyvä, sitkeä, maskuliininen ja tietämättömyyttään myös henkisesti/fyysisesti väkivaltainen muita kohtaan. Kamala ja vääränlainen. Kun lopulta ymmärsin lannistua ja masentua, niin siitäkin sain vain vihat niskaani. Olen ikionnellinen nykylasten puolesta, sillä heille on tarjolla terapiaa ja apua jo alusta lähtien. Olen muistellut monet yöt elämäntapahtumia, jotka olisivat voineet olla erilaisia, jos olisin ymmärtänyt mitä ihmisten ilmeet ja eleet tarkoittavat.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään erityislapsia rakastetaan, kun he syntyvät perheisiin, joihin on oikeasti haluttu lapsia. Se on tärkeää ja vähentää oireilua. Ennen lapsia tehtiin vaan siksi kun niitä piti olla, ei oikeasta halusta. Se näkyi sitten suhtautumisessa lapsiin ja erityislasten osa oli äärimmäisen karu. Lapsia ei yleensä viety edes lääkäriin vaan heitä piiloteltiin ja hävettiin. Aina ei viety edes pahemmissakaan ongelmissa, esim. pitkittyneessä kuumetaudissa. Käskettiin olla hiljaa ja reippaita ja päästettiin ulos ilman valvontaa, jotta aikuisilla olisi kivaa.

Terkuin itse nelikymppisenä as-diagnoosin saanut ja perheensä vihaamaksi joutunut, perheeni ei usko diagnoosia vieläkään

Mutta tuota en ymmärrä, että miksei lapsista sitten luovuttu jos niiden kanssa ei haluttu olla? Ennen vanhaan oli kaikenmaailman lastenkoteja niemet ja notkot pullollaan. Onneksi nykyvanhemmat ymmärtävät rajansa eivätkä epäroi avun hakemista tai lapsen luovuttamista (mikä on normiempatialla varustetulle äärimmäisen rankkaa). 

Yksinäinen - onneksi. Lähinnä harrastin pakkomielteisesti tiettyä instrumenttia ja luin. Silloin kaikki olikin vielä hyvin ja helppoa.

Normaali

Tahallaan ärsyttävä äiti joka "saneli" ja kiusasi ja jolla taipumus väkivaltaan.

Tykkäsin hiljaisista lapsista. Pissikset aiheutti ongelmia. Pari kunnollista kaveria.

Luin kirjoja jatkuvalla syötöllä.

Äiti epäsi avut. Yskin keuhkokuumeessa verta, eikä vienyt lääkäriin koska "kallista".

Vaatteeni olivat rumia ja tyhmiä😆

Äiti säästi kaikessa minun kustannuksella. Itse hän oli oikeutettu kaikkeen. Sain monta kertaa kuulla olevani riesa.

Muutoin tykkäsin kulkea luonnossa ja uida ja hiihtää.

Muut sukulaiset ja läheiset oli tod voimavara. Ihania muistoja heistä.

Leijailin paljon mielikuvitusmaailmassa. Olin lukutoukka joka ruokki omia maailmoja lisää. Viihdyin eläinten parissa. Yksinäinen ja minulla oli mielikuvituskavrri.

Sisareni oli samanlainen. Vanhemmat piti meitä outoina eikä oltu yhtään samanlaisia reippaita ja touhukkaita ihmisiä kuten he. Toisaalta olivat paljon poissa töissä ja harrasteissa ja me olimme keskenämme tai omissa oloissa. Onneksi olimme molemmat outoja samalla tavalla. Muistan lapsuuteni yksinäisenä mutta ihan hyvänä. Kouluvuosia en ajattele lämmöllä.

Koin itseni maskuliiniseksi kuten joku edellä ja pää toimi enemmän siten kun pojilla. Toimii vieläkin. Olen ehkä putkiaivoisenpi. En tajua naisten tapaa kommunikoida. Tuskin koskaan. Siinä on jotain pelejä tms joista en ota mitään selvää.

Minulla on kaksi nepsylasta ja vaikka teen parhaani, usein koen epätoivon ja ärtymyksen tunteita heidän takiaan. Toinen korjaa puhettani jatkuvasti tyyliin "se ei ole muna, vaan kananmuna", ja kuitenkin samaan aikaan keksii omia ilmaisujaan, joita kukaan muu perheessä ei ymmärrä. Joka aamu alkaa sillä että aletaan höpöttämään siitä yhdestä asiasta, joka sillä hetkellä kiinnostaa, ja tätä puhetta riittääkin sitten yöpuulle saakka. Jos en esitä kuuntelevani, loukkaannutaan ja aletaan riehumaan. 

Jos joku haluaa antaa neuvoja, miten jaksaa yllämainittua käytöstä, ottaisin kiitoksella vastaan! 

Normaali, lemmikkitäyteinen ja ekkotäyteinen huolimatta mun biologisten vanhempien erosta 18 vuotta sitten ja mun muutosta yhdessä mun äidin kanssa sen silloisen uuden miesystävän luo Etelä-Pohjanmaalle Lahesta ollessani 11-vuotias. Kävin myös normaaliluokalla erityisluokan sijasta peruskoulun loppuun asti, vaikka mietittiin myös sitä yhtenä vaihtoehtona, kun menin yläasteelle kun sillä pienellä maalaispaikkakunnalla Etelä-Pohjanmaalla ei oo muita yläkouluja.

Sain aspergerdiagnoosin 8-vuotiaana 20 vuotta sitten ja 9-10-vuotiaana kävin myös toimintaterapeuteilta ja neurologilla sekä Etelä-Pohjanmaalla kävin keskustelemassa myös perheneuvolassa aspergeristani sekä teinivuosina kävin viikoittain keskustelemassa ja myös yhdessä ryhmässä Autismisäätiön toimintapisteessä Seinäjoella. Mulla on vieläkin lämpimät muistot perheneuvolan työntekijästä, jonka kanssa kävin myös vapaa-ajalla opiskelemassa naapuripaikkakunnan kansalaisopistossa viron kieltä ja näitä viron kielen kursseja veti yllätys yllätys hänen tyttärensä. Tehtiin sopimus, että joskus tulevaisuudessa nähään vielä ja molemmat hankitaan kesämökit Saarenmaalta.:-D Se perheneuvolan työntekijä on siis ihan suomalainen samoin kuin hänen tyttärensä. Hänen tyttärensä on vain opiskellut viroa sen verran, että osaa sujuvasti.

Meijän kaikki lapset kasvatettiin aika kurinalaisesti.

T: M28

Ei ole diagnoosia, mutta minulla on vahvat syyt olettaa olevani as tai vähintään as-piirteinen.

Lapsuuleni oli vanhempieni ja kotini puolesta hyvä.

Hyvät vanhemmat, yksi veli.

Koulussa(ala-aste)olin kiusattu, eikä minulla juuri ollut ystäviä.

Yläasteella sain olla rauhassa, mutta yksinäinen.

Assburger kirjoitti:

Ei ole diagnoosia, mutta minulla on vahvat syyt olettaa olevani as tai vähintään as-piirteinen.

Lapsuuleni oli vanhempieni ja kotini puolesta hyvä.

Hyvät vanhemmat, yksi veli.

Koulussa(ala-aste)olin kiusattu, eikä minulla juuri ollut ystäviä.

Yläasteella sain olla rauhassa, mutta yksinäinen.

Luin paljon, elvistelin mielelläni yleistiedollani.

Höpötin kiinnostuksenkohteistani, enkä huomannut, että ketään ei kiinnosta.

Uudet ja oudot tilanteet ahdistivat valtavasti.

En ollut nepsy vaan kiltti, hyväntahtoinen lapsi ja minua inhottiin kotona koska synnyin. Aikuisena olen panikoiva kaiken pelkääjä. Se inho tarkoittaa kylmää ja välinpitämätöntä kohtelua joka jatkuu ja jatkuu vuodesta toiseen... He olis ansainneet oikein tosi vaikean lapsen. Tosin olisivat varmasti keksineet keinot hänenkin nujertamiseksi.

Mua ällötti siis siellä äitini silloisen miesystävän luona Etelä-Pohjanmaalla asuessani, että sen miehen 2 lasta (tyttö ja poika), olivat hyvin pilalle lellittyjä pentuja ja saivat tahtonsa läpi liian helposti eli niiden ei tarvinnut tehä kotitöitä ja heidän isänsä antoi heidän lorvia vapaa-ajallaan kattomassa telkkaria olohuoneessa tai pelaamassa tietokoneella. Kuulemma heidän isänsä ei halunnut kasvattaa lapsiansa kurissa, sillä joutui itse kasvamaan kovan kurin alaisena lapsena. Omat biologiset vanhempani ovat kasvattaneet mut ja mun isosiskot eri tavalla luojan kiitos, vaikka mun bisnesmaailman oppeihin työelämän kautta tottunut iskä ei oikein vieläkään tajua aspergerista paljoa mitään nykyäänkään. 13 vuotta kun oon elänyt arkielämää erillään hänestä ennen kuin muutin yliopisto-opiskelijan perässä pk-seudulle ja ensimmäisen kuukauden vietin eläen saman katon alla hänen ja hänen nykyisen naisystävänsä kanssa. Onneks iskän nykyinen naisystävä ymmärtää mua paremmin, koska hänen joku ystävä työskentelee Autismisäätiöllä Vantaalla.

Mun iskä asuu nykyään siis Sipoossa naisystävänsä kanssa ja mun toinen isosisko ja kummitäti asuvat Helsingissä mun tapaan ja mun iskän puolen serkut ovat alunperin Espoosta ja asuvat nykyään Helsinki/Espoo-akselilla, joten pk-seutu on tullut mulle jo aika tutuksi ennen kuin pääsin opiskelemaan Helsingin yliopistoon pian 4 vuotta sitten.

Mutta joo pitää vain takoa vielä lisää autismitietoisuutta mun iskän päähän, sillä kyseinen herra on kuulemma mun äidin mukaan pitänyt aspergeria vain naisten juttuna sillon, kun sain aspergerdiagnoosi 20 vuotta sitten.

-11

Vierailija kirjoitti:

Leijailin paljon mielikuvitusmaailmassa. Olin lukutoukka joka ruokki omia maailmoja lisää. Viihdyin eläinten parissa. Yksinäinen ja minulla oli mielikuvituskavrri.

Sisareni oli samanlainen. Vanhemmat piti meitä outoina eikä oltu yhtään samanlaisia reippaita ja touhukkaita ihmisiä kuten he. Toisaalta olivat paljon poissa töissä ja harrasteissa ja me olimme keskenämme tai omissa oloissa. Onneksi olimme molemmat outoja samalla tavalla. Muistan lapsuuteni yksinäisenä mutta ihan hyvänä. Kouluvuosia en ajattele lämmöllä.

Koin itseni maskuliiniseksi kuten joku edellä ja pää toimi enemmän siten kun pojilla. Toimii vieläkin. Olen ehkä putkiaivoisenpi. En tajua naisten tapaa kommunikoida. Tuskin koskaan. Siinä on jotain pelejä tms joista en ota mitään selvää.

Juuri näin! Tämä naisten kanssa kommunikointi on vaikeinta mitä olen ikinä saanut vastaani. se perustuu niin tunteeseen, mutta kuitenkin tiety tunteet kuten keskustelukumppania kohtaan tuntema negatiivisuus on osattava tiukan seulan läpi suodattaa. Selän takana sitten on osattava antaa palaa ja haukkua toinen maan rakoon.