Lapsen saaminen näivetti (jo valmiiksi yksipuoliset) kaverisuhteet - muilla vastaavaa?

Eivät ole aitoja ystäviä. Päästä suosiolla irti ja etsi uusia ihmisiä elämääsi.

Mulla on aivan kaikki elämäntilanteiden muutokset vaikuttaneet kaverisuhteisiin. Mutta jokaisen elämäntilanteen muutoksen yhteydessä on tullut myös uusia kavereita. En oletakaan, että pitäisi olla samat kaverit päiväkodissa ja vanhainkodissa. 

Itsellä sama kokemus. Parhaillaan yritän hyväksyä sellaista "aika aikaansa kutakin" ajatusta, että ei niiden aiempien ystävyyssuhteiden tarvitse kestää koko elämää. Uusia ystäviä voi saada vaikka lapsen kaverien vanhemmista tai muusta sellaisesta.

Ei kannata yrittää tavoitella jotain sellaista, mitä selvästi toisetkaan osapuolet ei kaipaa. Mulla muutama aiemmin läheinen ystävä elää nyt tosi erilaista vaihetta: juhlivat paljon, reissaavat ja elämän tärkein sisältö on käydä uuden kumppanin kanssa ravintoloissa syömässä/juomassa. Vaikuttavat tyytyväisiltä ja hyvä niin. Itse voin puolestani etsiä samassa elämänvaiheessa olevien seuraa muualta.

Jos luoksesi ei haluta tulla, vaikka tarjoaisit yöpaikankin eikä välimatka kaveriesi luo ole mikään 700 km suuntaansa, niin kannattaa vetää tuosta omat johtopäätökset. Et ole heille niin tärkeä, että haluaisivat matkustaa luoksesi.

Mulla jäi monet sinkkuystävät, kun sain lapset. En enää päässyt juhlimaan tai olisi edes jaksanut valvoa mitenkään myöhään. Mikään lapseen liittyvä ei noita sinkkuystäviä kiinnostanut.

Olen itse seurannut sivusta erään tuttavani tilannetta. Hän valittaa, kun ystävät eivät enää pidä yhteyttä hänen saatuaan lapsen, mutta kun se heidän ystävyytensä on perustunut pitkälti juhlimiseen ja ilmeisen runsaaseen alkoholin käyttöön, joten sikäli ymmärrän mikseivät vanhat kaverit enää oikein pidä yhteyttä. (Itse olen lapseton absolutisti, joten senkään takia en ole koskaan tuon tuttavani kanssa syvemmin ystävystynyt.)

Hanki uusia tuttavia esim perhekerhoista. Ne on yksi parhaista paikoista löytää aikuisiällä uusia kavereita, koska monelle muullekin käy vähän samalla tavalla ja kaivataan samassa elämäntilanteessa olevaa seuraa.

Eiköhän teidän välit olisi etääntyneet ilman lastakin, jos olisit itse syystä X vähentänyt yhteydenpitoa.

Tutulta kuulostaa. Muutettiin vielä raskausaikana vieraalle paikkakunnalle ja koronan takia oli vauvaryhmät ja muut tauolla tai niissä ei käynyt muita meidän lisäksi.

Elättelen toivoa, että muutaman vuoden päästä saisi lapsen päiväkotikaverien vanhemmista itsellekin tuttuja.

Mullakin tavallaan, mutta olen aiheuttanut näivettymisen ihan itse, johtuen masennuksestani joka oli siis jo ennen lasta.

Meilläkään ei ole turvaverkkoja liiemmin. En ole käynyt viihteellä 4 vuoteen. En oikein missään ole ollut vanhojen kavereiden kanssa. Muutamiin pidän vielä yhteyttä, mutta aika heikosti.

Mulla ongelmana on vapaa-ajan vähäisyys. Kotona 1 v taapero. Omaa aikaa on todella rajallisesti ja harvoin. Siinä saa sitten miettiä, että mihin käytän tämän ajan ja mikä virkistää mua. Jos pitää miettiä, että lähdenkö moikkaamaan koko päivän reissulle toiseen kaupunkiin jotain kaveria kahvin merkeissä vai otanko useampana päivänä vaikka pari tuntia kerrallaan omaa aikaa, niin valitsen jälkimmäisen. Valintaa helpottaa myös se, että nuo kauempana asuvat kaverit eivät tule meille. Vanhemmuus on tehnyt sen, ettei aika ja energia riitä enää yksipuoliseen joustamiseen. Enkä koe sitä reiluksikaan.

Omasta mielestäni aktiiviseen ystävyyteen usein tarvitaan jonkilainen arjen yhteys (esim. yhteinen harrastus, asuinpaikka, työpaikka tjsp.). Tai sitten jokin hyvin vahva yhteinen historia. Minulla on yksi ystävä, jonka kanssa olen ollut lapsesta saakka ystävä, vaikka meillä ei enää mitään arjen yhteyksiä olekaan. Mutta hän on juuri sellainen ystävä, jonka kanssa olen yhteyksissä harvemmin ja näemme ehkä kerran pari vuoteen. Tämä ei minua sureta, elämässä kuuluu mennä eteenpäin.

Ei ole kovin realistista, että vanhat ystäväsi pitäisivät tiiviisti yhteyttä, kun asut kaukana ja välissä on ollut jo vuosia, kun olette olleet harvemmin tekemisissä.  Puhumattakaan, että matkustaisivat luoksesi usein. Ei se tarkoita, että olisit ystävillesi jotenkin merkityksetön, elämässä vain on muuta. Itsekään en kovin usein matkusta esim. lapsuuden perhettäni tai tätä vanhaa ystävääni tapaamaan, koska haluan viettää kallisarvoisesta vapaa-ajastani suurimman osan leväten sekä oman kumppanini ja lemmikkieni kanssa.

Voit joko sääliä itseäsi tai sitten mennä elämässä eteenpäin. Harrasta, hanki uusia piirejä ja ystäviä. Pidä vanhat ystävät elämässä, mutta panosta heihin vähemmän. Lähetä vaikka joulukortti ja tehkää jokin perinne, että näette esim. kerran vuodessa samoihin aikoihin. Äläkä tulkitse liikaa ja ota henkilökohtaisesti asioita, jotka eivät todennäköisesti liity sinuun millään tavalla.

Muistan miten epäreilulta tuntui yleinen puhe ja odotus siitä, että äidit puhuu vain lapsistaan.

Esikoisen aikaan minulla oli kaikki päivät aikaa syventyä lukemaan uutisia ja kirjoja, katsella elokuvia ja sarjoja. Mies opiskeli, ja hänelle oli aivan selvää että jos halusin käydä jossain, hän oli lapsen kanssa.

Keskimmäisen kanssa minulla oli kädet täynnä kaksivuotiasta ja vauvaa. Mutta kun vauvan kanssa vähän helpotti, pyhitin päiväuniajat itselleni. Edelleen mies oli erittäin hyvä vanhempi ja puoliso.

Iltatähden aikaan minulla oli taas aikaa kuunnella podcasteja ja kirjoja, ja syventyä seuraamaan maailman menoa.

Mutta ei ollut ketään päivisin, kelle jutella.

Minullakin on kaveri, joka ei kuulemma puhu lapsestaan juuri ollenkaan. No, tässä on nyt kaksi vuotta kuunneltu vauvalässytystä joka ikinen kerta kun on tavattu ja eiköhän se jatku, kun on uusi pulla jo uunissa. Lapset ei itseäni voisi vähempää kiinnostaa, mutta äitylit eivät tajua, miten kuolettavan tylsää ja myötähävettävää se lässytys on.

Vierailija kirjoitti:

Omasta mielestäni aktiiviseen ystävyyteen usein tarvitaan jonkilainen arjen yhteys (esim. yhteinen harrastus, asuinpaikka, työpaikka tjsp.). Tai sitten jokin hyvin vahva yhteinen historia. Minulla on yksi ystävä, jonka kanssa olen ollut lapsesta saakka ystävä, vaikka meillä ei enää mitään arjen yhteyksiä olekaan. Mutta hän on juuri sellainen ystävä, jonka kanssa olen yhteyksissä harvemmin ja näemme ehkä kerran pari vuoteen. Tämä ei minua sureta, elämässä kuuluu mennä eteenpäin.

Ei ole kovin realistista, että vanhat ystäväsi pitäisivät tiiviisti yhteyttä, kun asut kaukana ja välissä on ollut jo vuosia, kun olette olleet harvemmin tekemisissä.  Puhumattakaan, että matkustaisivat luoksesi usein. Ei se tarkoita, että olisit ystävillesi jotenkin merkityksetön, elämässä vain on muuta. Itsekään en kovin usein matkusta esim. lapsuuden perhettäni tai tätä vanhaa ystävääni tapaamaan, koska haluan viettää kallisarvoisesta vapaa-ajastani suurimman osan leväten sekä oman kumppanini ja lemmikkieni kanssa.

Voit joko sääliä itseäsi tai sitten mennä elämässä eteenpäin. Harrasta, hanki uusia piirejä ja ystäviä. Pidä vanhat ystävät elämässä, mutta panosta heihin vähemmän. Lähetä vaikka joulukortti ja tehkää jokin perinne, että näette esim. kerran vuodessa samoihin aikoihin. Äläkä tulkitse liikaa ja ota henkilökohtaisesti asioita, jotka eivät todennäköisesti liity sinuun millään tavalla.

Tämä. Kun kaikilla on oma kiireinen arki, niin ei kyllä juuri ketään kiinnosta mennä vielä viikonlopuksi pitkän matkan päähän ystävän lapsiperheeseen vierailemaan. EIkä se tarkoita, että näillä kavereilla olisi mitään sinua tai lapsiasi vastaan. Viikonloput vain kuuluvat omalle perheelle ja lepoon.

Minullakin jäi muuton takia ystävät parin tunnin ajomatkan päähän. Ja tosiaan kuljin yksipuolisesti heitä tapaamassa. Onnistuin jotenkin tekemään tätä myös lasten ollessa pieniä. Silloin irtiotto tuntui erityisen kivaltakin kyllä, junamatka omaa aikaa.

Vuosien varrella joku kaveri on jäänyt, hänestä ei koskaan kuulunut mitään vaikka olisikin halunnut minua tavata. En näe sellaisessa järkeä, haluan että ystävään on aito yhteys koko ajan, voi vaikka kysyä viikonloppusuunnitelmia tai jotain arkista kuulumista vaikka kaukana asutaankin.

Nyt on esikoinen jo aikuinen ja viimeinenkin passiivinen kaukoystävä on jäämässä pois. Minulla on fyysistä vaivaa jonka vuoksi en jaksa enää rampata häntä katsomassa. Mietin etten tänä kesänä menisi. Kun ei hänkään koskaan tule. Että someystävyydeksi näivettyy sekin vaikka hänestä kovasti pidänkin.

Ei kaukoystävyydet kauhean hyvin toimi, siitä ei kannata hermostua eikä ottaa henkilökohtaisesti. Surullista tietysti on, mutta jokaisella ystävät vaihtuu elämän varrella.

Luulisi jo vähemmälläkin ymmärtävän kavereiden kiinostuksen tason. Ja kuka viitsii joka päivä kuunneella, minkä väristä paskaa nico-jasmiina tänään sai aikaiseksi.