Parisuhdekriisi uusperheessä

et voi jatkaa, jos suhtautuminen arkeen ja lapsiisi on tuo. Ja ikävä kyllä alle 30-v miehet ovat kyllä aika pentuja tuossa suhteessa.



Kannattaisi siis joko katsella jo lapsellista miestä tai vähän vanhempaa.



Kauanko suhteenne on kestänyt kaiken kaikkiaan ja kauanko avolliitto? Ehkä muutti liian pian teidän luokse, vai miten se meni?

kirjoittajalle. Pidä kiinni siitä miehestä, ja anna ajan kulua, tossa iässä 3 lasta on kyllä aika paljon, ja mustasukkasuudet päälle, odota ihmeessä.

2 on itsekin yh, tosin lapset jo 7 ja 4,5 v ja vähän vanhempi (35) ja on jotain kokemusta näistä viritelmistä. Jäin yh:ksi jo tuon nuoremman odotusaikana. Heillä on sama isä, mutta ei oikein tapaa jne. ei siis tuonkaan vertaa vapaata kuin ap:lla.



Ketään aiempaa viritelmää en olisi ihan asumaan asti ottanut just näistä ongelmista johtuen.



Nyt oon tavannut miehen, 38 v, jolla on itsellä takana ero ja lapsikin, ja joka tajuaa, mihin ryhtyy kunnolla.

eli pitää erilliset asunnot ja tavata enimmäkseen kun lapsesi ovat isällään?



Minulla on kokemusta lapsen osasta uusperheessä, jossa isäpuoli ei hyväksynyt lapsipuolia (vaikka oli omiakin lapsia), ja siitä ei todellakaan hyvää seurannut. Ymmärrän toisaalta, että on vaikeaa menettää rakastamansa mies, mutta jos miehen suhtautuminen on tuota niin epäilisin, että suhteesta tulee sinulle enemmän taakka kuin voimavara (varsinkin kun lapsesi ovat noin pieniä eli miehen olisi jaksettava heitä aika kauan). Voin olla toki väärässäkin...

Itsekkin ajattelin seurustelutasolla jatkamista, mutta jotenkin se tuntuu taas todella oudolta vuoden yhdessäasumisen jälkeen. Se on kyllä totta, että muutimme aika pian yhteen.



Tosiaan mustasukkaisuutta varmaan lienee ja välillä tuntuu, kuin mies haluaisi pitää minut vain "itsellään". Tuntuu todella vaikealta painotella lasten ja miehen välissä sitten, ja lasten kiukkua, mekkalointia ja ylherätyksiä on vaikeampi kestää, kun tiedän niiden rassaavan miestä.. Sitten itsekin on kireä ja siitä seuraa jatkuva oravanpyörä.



Se aika, kun olemme kahden on ihanaa, mutta ikävöin lapsia ja "elän hengessä mukana". Olen poissaoleva, tuntuu, että ilman lapsia en kuitenkaan voi antaa kaikkeani, olen vain puolikas tai pieni osa itseäni.. Haluaisin niin kovasti vain olla kaikkien rakkaitteni kanssa, koko perheen kesken, mutta tiedän mieheni haluavan oikeastaan vain minut :(

Ja sitä juuri pelkään, että jos lapset tuntevat ettei isäpuoli hyväksy heitä täysin, miten se heidän elämäänsä vaikuttaa.. Ei ainakaan hyvällä tavallla. Ja mies on koko ajan puhunut, että omat lapset on sitten eriasia.

minä kyllä jättäisin tuollaisen miehen. En voisi elää itseni kanssa, jos minun täytyisi "tasapainoilla" miehen ja omien lapsieni välillä.



Jos mies ei hyväksy lapsiasi osana arkeanne ja elämäänne, jätä mies. Ei ole sen arvoista, että menetät äitiyden iloa ja niitä elämän arvokkaita hetkiä vielä silloinkin kun lapset ovat luonasi!

niin pelkään, että jos jatkat, ja joskus saatte yhteisiä lapsia, niin nää vanhemmat on todella vain lapsipuolia ja hermostuu heihin vielä enemmän kun ovat varhaismurkkuja/murrosikäinen. Joudut olemaan kahden tulen välissä koko ajan.

Joten mieti, jaksatko sitä, puhu sen miehen kanssa.

Jos päädyt eroon, niin kyllä sä vielä uudenkin miehen saat :-).

Ja sitä juuri pelkään, että jos lapset tuntevat ettei isäpuoli hyväksy heitä täysin, miten se heidän elämäänsä vaikuttaa.. Ei ainakaan hyvällä tavallla. Ja mies on koko ajan puhunut, että omat lapset on sitten eriasia.

sivusta olen seurannut siskoni uusperhe-elämää tuommoisen nuoren miehen kanssa, ja täytyy sanoa että joskus hyvä tahto ei vain riitä. ja se, ettei mies ole ottanut lapsia omakseen tähän mennessä on _todella_ huono asia. se ei lupaa jatkolle hyvää.



jos rakastat lapsiasi, luovut tästä miehestä ja etsit aikuisen, joka pystyy rakastamaan lapsiasi kuin omiaan.

nois isot lapset herää yöllä?ymmärrän jos kipeinä,mutta muuten.Itselläni on 4,5-vuotta nuorempi miies 26-vuotias nyt ja 5-vuotta eloa takana.Mies hyppäsi suoraan keskeltä villeintä sinkkuelämää perheeseen ja hyvin on sopeutunut=)

Kohta kaksi yhteistä lastakin meillä.Minun lapset olivat 2 ja 5-vuotiaat kun tavattiin,nyt jo koululaisia.Lapsia ei erotella arjessa mitenkään,mies käytää hammaslääkärit,harrastukset yms yhtälailla kun minäkin.Isommat tapaavat myös isäänsä ja silloin on kuopuskin mennyt usein hoitoon ja oltu kaksin=)Minusta nuori mies on ollut paras valinta,en kestäisi kyynistä vanhaa ukkoa=)

itse olen hoitanut lasteni kuskaamiset polkupyörällä talvisinkin, vaikka miehellä olisi auto ja olisi suunnilleen samaan aikaan itse lähdössä liikenteeseen. Ei ole juurikaan tarjoutunut osallistumaan, enkä ole pahemmin viitsinyt pyydelläkään. Mutta eihän se niin voi mennä, että molemmilla "omat elämät" ja yhdessä sitten vaan vietetään sitä nuoren parin elämää. Mutten ole oikein osannut edes ajatella aijemmin, mitä voin mieheltä odottaa/vaatia. On tuntunut, että saan olla onnellinen siitä, että siinä rinnallla on joku jota rakastaa.



Näinhän se on, ei kovin hyvät edellytykset suhteelle, ja olisi varmaan pitänyt miehen jo lähentää suhdettaan lapsiin tähän päivään mennessä. Olen vain odottanut, että ehkä vielä ajan saatossa. Mutta ei se niin taida mennä, vaikka "hitaasti lämpeävä" mies onkin kyseessä. Tuntuu niin vaikealta luopua, mutta ehkä se, että tekisin sen lasteni vuoksi, auttaa hyväksymään asian. Jos jatkaisin, en ehkä koskaan voisi antaa itselleni anteeksi, mikäli lapset joutuisivat kärsimään minun miessuhteestani.

kyllä se on niin että lapset tulee ensin. voi olla ihan kiva mies mutta ei sulle, koska sinun miehesi täytyy rakastaa myös lapsiasi muuten siitä ei vaan tule mitään, vai riittääkö sinulle vain tapailu miehen kanssa? kuulostat kuitenkin siltä että haluaisit miehen rinnallesi, ei leikkiä pikkuystävätärtä. ja mies taitaa olla aikas paska jos ei edes lapsia voi ajaa hoitooon?? kuulostaa melkein pelottavan itsekkäältä. olet vielä nuori ja varmasti on olemassa miehiä jotka ymmärtäisivät vähän paremmin tuon äitoyden haasteet ym

Itselläni on ollut onni saada mies, joka on ottanut lapseni ihan omakseen. Tuli elämäämme kun lapsi oli 3-vuotias, nyt lapsi on 14-vuotias.



Mies on käynyt vanhempainillat ja futistreenit ja toiminut muutenkin aivan kuin lapsi olisi hänen omansa.



Tuntuisi vaikealta, jos pitäisi tasapainotella lapsen ja miehen välissä. Voin kuvitella, että olisin kireä ja se kostautuisi lapsille, syyttömille.