miten kertoa masennuksesta neuvolassa?

mutta ystäväni sairastui pari kuukautta vauvan syntymän jälkeen masennukseen ja otti asian myös esille neuvolassa kerrottuaan ensin siis esim. minulle ja muutamalle läheiselle ystävälle. Ei pitänyt nlatädistä mutta sanoi, että haluaa päästä avun piiriin. Saikin sitten heti ajan psykologille (tai psykiatrille, en muista, kummalle tai sitten psykologille ja lääkärille) ja hommaa alettiin purkaa. Eli aluksi kerran viikossa keskusteluja psykologille sekä lääkitys koko kevääksi. Alkoi kokea pikku hiljaa keskustelut tarpeettomiksi psykologin kanssa, koska keskusteli suunnattomasti miehensä kanssa (jopa keskellä yötä aina kun ahdistus iski pahana) sekä sitten myös esim. minun kanssani (tosin paljon lievemmässä mittakaavassa) ja vähitellen noin puolen vuoden lääkityksen jälkeen myös lopetti sen ilman kummempia takapakkeja. Oli äärimmäisen kiitollinen, että lääkitys aloitettiin, koska helpotti heti oloa ja arkea. Tärkeää oli hänestä se, että pystyi puhumaan asiasta läheisten kanssa - tosin ei ihan joka kaverille ja tuttavalle todellakaan asiasta halunnut sanoa mutta se, että asiasta tiesi useampi, sai sellaisen tietynlaisen paineen purkautumaan. Masennus ei tee sinusta huonoa äitiä, ei tehnyt kaverianikaan, mutta hoitamattomana riski siihen alkaa olla. Eli hae apua heti, vaikka se aluksi tiukkaa tekisikin. Lopuksi olet siitä kiitollinen.

ja ongelman? Sen kun menet neuvolaan tai ihan peräti tilaat ajan lääkärille ja kerrot tuntemuksistasi. Siinähän se. Sitten määräävät ehkä lääkkeitä, keskusteluapua jne. Mitä ongelmallista siinä on?

esikoisen aikana ei tullut mitään mutta nyt tän toisen synnytyksestä meni noin 1kk kun mulla rupes tulee masennusta. olin todella ahdistunut, itketti koko ajan enkä olisi edes jaksanut lähteä kotoa ulos. olo oli ihan kauhea.



mä palautin jälkitarkastuksessa sen masennuskyselyn ja sen mukaan mulla oli ns. keskivaikea masennus. multa vaan kysyttiin haluanko aloittaa lääkityksen, mutta en kehdannut sanoa että kyllä. en ole kyllä varma johtuko oloni väsymyksestä vai oliko mulla muka oikeasti masennusta. en vaan kehdannut sanoa kuinka paha olo mulla oli :(



kuopus on nyt 6kk ja nyt on vasta pari viikkoa ollut huomattavasti vähemmän ahdistusta,syyllisyyden tuntoa ja pahaa oloa. toki on vielä jonkin verran mutta ei läheskään niin paljon kun esim.4kk sitten.



kai se elämä tästä...

että kun ei saa hoitoa eikä kukaan auta jne. Kun ette edes ymmärrä suutanne avata jos on paha olla! Tätä asiaa en koskaan ole tajunnut. Ehkä siksi, että olen nähnyt masennussta lähipiirissä ja ymmärrän, että se voi kohdata kenet tahansa - säätyyn katsomatta. En siis näe siinä mitään häpeiltävää. Ja koska kehtaa avata suuni, olen saanut kyllä apuakin omaan pahaan olooni. Ei sitä kotiin kyllä kukaan tule tarjoamaan.