Väkisin koitetaan saada nepsy-diagnoosi lapselle?
Sukulaiseni on äiti kolmelle pojalle. Kaksi on jo pitkälti teini-iässä. Heillä yhteinen isä. Tavallisia lapsia olleet aina. Vuoroviikoin asuvat vanhemmillaan. Lisäksi perheeseen kuuluu eskaripoika eri miehelle. Tälle äiti koittanut useamman vuoden saada milloin mitäkin kautta mitäkin diagnoosia selittämään lapsen käytöstä. Aluksi koitettiin saada kielellistä diagnoosia, sitten add:ta, sitten adhd:ta, tunnesäätelyn mitä lie jne. Tutkimuksissa on käyty. Mikään diagnoosi ei täyty.
Oma näkemykseni on, että tämä kuusivuotias on mallioppinut kaiken tältä äidiltään, joka tulistuu todella usein, huutaa, nimittelee, raivoaa. Arjesta puuttuu kaikki ennakointi ja rutiini. Sen lisäksi tämä eskaripoika sai alkunsa lyhyestä suhteesta ja on pienen ikänsä saanut kuulla että Äitisi huijasi itsensä raskaaksi/isäsi ei edes sinua tahtonut. Eskarilainen on myös iästään huolimatta muuttanut useasti ja käynyt läpi kaksi eri äidin vakavampaa miesystävää lapsineen. Suhteet ovat olleet räiskyviä, pian on muutettu uusperheenä yhteen ja erot ovat olleet äkillisiä ja riitaisia. Suhteet kestäneet kumpikin n.2 vuotta. Käytännössä niin, että miesystävät eivät ole enää kestäneet sukulaistani, hänen ja lapsensa jatkuvaa raivoamista, arjen sekasortoa, haukkuneet naisen hulluksi ja lähteneet.
Mielestäni kaikki tämä; jatkuvat muutokset, perusturvattomuus, se että äitikin ison osan ajasta raivoaa ja arjesta puuttuu kaikki ennakointi. Esimerkiksi eskariin lähtö; lähes aina kuulemma menee huudoksi, ollaan myöhässä ja lapsi äidin mukaan raivoaa. Onko ihme? Ei ole menty ajoissa nukkumaan. Ei ole katsottu tavaroita valmiiksi. Ei anneta tarpeeksi aikaa lapselle vaikka pukea (naama punaisena vieressä huudetaan, että tyhmä penikka, taas ollaan myöhässä jne). Kaikenlainen turva ja rauhallisuus puuttuu.
Onko muilla kokemuksia? Miten ottaa asia puheeksi? Semmoinen raivotar on ollut koko ikänsä tämä sukulainen, että kukaan ei oikeasti uskalla sanoa, että suurin syy lapsen oireiluun, raivokohtauksiin ja lukkotiloihin taitaa olla äiti itse.
Kommentit (9)
Ja tämä kuuluu ap:lle miten? Kyylä.
On jo lasu asiakas. Käynyt kotona jeesailemassa perhetyö jne. kun on ollut näitä eroja ja tuttavallani jaksaminen raivoavan lapsen kanssa (joka siis myös raivonnut vaihtuneissa päiväkodeissa ja nyt myös eskarissa - joka sekin vaihtui puolivälissä lukuvuotta toiseen eskariin).
Sukulaiseni ei ole tyhmä. On koulutettu ja korkeapalkkaisessa asiantuntijatyössä, johon liittyy isoille yleisöille esiintymistä.
Osaa kyllä esittää roolia; Vuosia vetänyt. Ei muka tiedä mikä lapsella vialla, kun on aina ollut ruoka-ajat ja nukkumaanmenoajat jne jne. Sama noissa suhteissa; Osaa kyllä alkuhuuman esittää oikeinkin seesteistä mammaa.
Täyttä valetta. Käytös silloin kun ei ole työminä, lasu-puolen tyyppi tai uusi mies lähellä on järkyttävää. Tiuskii ja puhuu todella rumasti lapsilleen.
En puutu tähän, mutta miksi, oi miksi monista käytösongelmista on tehty sairauksia ja tehdään diagnooseja? Monet pulmat huom pulmat ei ongelmat on opittuja ja niistä voidaan myös oppia poiskin.
Me vanhemmat olemme koko ajan esimerkkeinä vaikka emme sanoisi sanaakaan. Surettaa kaikenlainen välinpitämättömyys sekä ihmisiä, jotta luontoa kohtaan.
Roskaaminen, rikkominen ja töhertelu ja paikat repsallaan. Eihän me olla mikään kehitysmaa vaikka siltä välillä tuntuukin. Onnellisin kansa ja leipäjonot.
80-luvulla ei ollut leipäjonoja ja oli oikeita työpaikkoja ja hyvät palkat, ja senkun meni vain töihin ja töitä oli, OI niitä aikoja, oi, oi, hienoa oli.
Kohta ei kehity ihmisillä muut kuin peukalot, jatkuvasta pelaamisesta, sanoi eräs pappa .
Ketokaahan nyt viisaammat kun mummo tätä ihmetteli jo.
Rakkaat ihmiset, miten saadaan inhimillisemmäksi tämä elo täällä?
Tämä on ihan tuttua koulumaailmassa. Diagnoosia haetaan, kun peiliin katsominen on niin epämiellyttävää.
Ja toinen ryhmä on sitten se, joka puolestaan ei hyväksy diagnoosia, vaikka lapsi ei pärjää normaalissa ryhmässä.
Mutta tuosta ap:n mainitsemasta olen samaa mieltä, mallioppiminen ei ole mikään syy diagnoosille.
Hyvä pointti.
Tosiaan niitä vanhempia, jotka eivät ymmärrä, että oman lapsen käytös, oppimiskyvyt jne eivät ole normaalit. Sitten ei millään suostuta esimerkiksi päiväkodin tai koulun huolta kuuntelemaan ja tutkimuksiin hakeutumaan. Syytellään päiväkotia ja koulua siitä, että valittavat tyhjään. "Onhan meidän lapsi eloisa/rauhallinen/persoonallinen, mutta pojat ovat poikia".
Ja tämä toinen ääripää. Ei ymmärretä sitä omaa roolimallin asemaa ja kotielämän vinoumaa, kun aikuiselle itselleenkin se on normaalia. Hyviä esimerkkejä muutama.
"Ei meidän lapsi ole häiritsevä/ylivilkas/keskittymiskyvytön/rauhaton kotona niinkuin hoidossa väittävät." Totuus on se, että lapsi viettää ison osan ajasta kotonaan aamusta iltaan jokin kännykkä, pleikka tai tabletti naaman edessä liimautuneena. Mikään ikätasoinen tavallinen toiminta ei onnistu.
"Meidän lapsi on vain tempperamenttinen, niin on me vanhemmatkin.". Totuus on se, että äiti huutaa lapsille, vanhemmat huutavat toisilleen ja jotta huomiota saa naama kännykällä olevaan vanhempaan on lapsi tottunut, että pitää huutaa ja tehdä jotain kiellettyä/ärsyttää. Sillä saa huomion. Ilmapiiri kotona äänekäs ja riitaisa.
Oma lukunsa on nämä vaihtuvat uusperhekuviot, jotka omalta osaltaan jättävät lapsiin jälkiä "Kun äidillä on oikeus olla onnellinen ja tällä kertaa tämä on ihan eri ja tervein suhde ikinä".
Nukkumaankin näissä paikoissa mennään miten sattuu, ei ole selkeää illan rauhoittumisrutiinia, ei ole jaksettu lähteä käyttämään lapsia ulkona/uimahallissa, ruuaksikin sitä einestä/suolaa/rasvaa/sokeria kun "meidän nirso erityisherkkä ei suostu syömään mitään ja pakko sille on jotain antaa".
Miksi he yrittäisivät saada diagnoosin? Ketä varten ne sen haluaisi?
Eiköhän näissä ole useimmiten tilanne se, että se lapsikin on keskimääräistä kuormittavampi ja se lisää jo olemassa olevia ongelmia entisestään.
Vierailija kirjoitti:
Tee lasu.
Lasu ja nepsy, nuo nykypäivän lastenkasvatuksen kaksi tukipilaria.
Tee lasu.