Otatko tarkoituksella etäisyyttä tuttavaasi jolla on erityislapsi?

Näin ainakin kokee moni "normaalilapsen" äiti. On haastavaa olla tukena erityislapselle ja hänen vanhemmilleen, varsinkin, mikäli he tarvitsevat erityistä tukea. Myös hoitopyynnöt pelottavat, mitä jos jotain tapahtuu?



Jos saan olla se sama kaveri kuin ennenkin, olisi asia ihan eri. Osallistua arkeenne tavallisesti vaikka sinulla onkin erityislapsi. Harvoin se kuitenkaan menee niin ja ystäviltä vaaditaan erityislapsen rinnalle suurtakin roolia.

Mutta pakko myöntää, että jos erityislapsi olisi hirveän villi ja riehuvainen, arvaamaton tai aggressivinen niin varmasti se yhteydenpito vähenisi, ja pyrkisin tapaamaan ystävääni ilman tämän lasta. Sanotaan nyt vielä, että jos jollain ystävälläni olisi tällaisia vaikeita tavallisia lapsia niin kävisi samoin.



Muutoin en näe mitään syytä vältellä, ellei kyse ole jostain normaalista ystävien vaihtumisesta - useimmillahan ystäväpiiri vaihtuu hitaasti kuitenkin. Jotkut ystävät katoavat, toisia tulee tilalle, muutamat pysyvät aina.

Sitä haluaisi olla hyvä ihminen, mutta tällaisiin asioihin suhtautuminen on vaikeaa. Miten pitäisi olla, mitä sanoa tai olla sanomatta. Oliko niin, että kehitysvammaisuus tuli itsellennekin yllätyksenä? Miten olette itse suhtautuneet kehitysvammaisuuteen ja oletteko puhuneet siitä avoimesti ystäväsi kanssa? Jos "olohuoneessa on virtahepo" josta ei puhuta, voi olla vaikeaa pitää yhteyttä.

Kaikki ollaan erilaisia ja jokaisella on omat erikoisuutensa tai murheensa. Emme karta näitä perheitä, emme myöskään jatkossa. Lapsillekin tekee hyvää olla erilaisten ihmisten kanssa ja lapsi ei edes välttämättä ymmärrä erilaisuutta, jos on hänen hyvä ystävänsä pienestä pitäen. Myöhemmin kun ymmärtää, niin suvaitsee varmasti!!

toimisi tuolla tavalla, jos on jotain yhteistä lasten lisäksi ja olen aidosti ystävystynyt jonkun kanssa. Lapsellekin on mielestäni rikkaus, kun saa tutustua monenlaisiin lapsiin.

Voi sillä ns. tavallisen lapsen äidilläkin olla omat ongelmansa eikä yhteydenpidon katkeaminen johdukaan lapsienne erilaisuudesta.

Ystävämme saivat down-vauvan samaan aikaan kuin meille syntyi vauva. Olemme olleet heihin ihan normaalisti yhteydessä, he ehkä enemmän suuntautuneet down-yhdistystoimintaan ja uusiin tuttavuuksiin sieltä kautta.

Onhan se haastavaa selittää meidän tavislapselle miksi down ei kävele ja pitää suuta auki, mutta onpa sitä elämässä paljon vaikeampiakin asioita joita lapselle pitää selittää!

Olisi pitänyt tietysti kirjoittaa tuo aloitusteksti heti minä- muodossa, mutta joskus kun tekee kipeää, on helpompi tuoda asiat esille ikäänkuin etäännyttämällä ne omasta itsestään.

Ensimmäiselle vastaajalle haluaisin sanoa, etten kaipaa mitään sen erityisempää tukea, kuin mitä ihan tavalliselta ystävältä voi saada- sellaista myötäelämistä.

Vertaistukiryhmissä voin sitten tuoda ajatuksiani ja tunteitani julki samaa kokeneiden äitien kanssa.

Lapsen vammasta olemme kertoneet täysin avoimesti kaikille, se ei siis ole mikään virtahepo.

Vammaisuus paljastui ikäänkuin vähitellen, joten ei oikeastaan ollut mikään järkytys meille, ennemminkin helpotus.

Jostain syystä moni jolle olen asiasta keronut, on ollut selvästi vaivaantunut.

Olisiko siihen syynä se, että monelle on ennestään tuntematon asia se, että lapsen vammaisuus voi näkyä vasta vuosien kuluttua syntymästä.

Minunkin tyttöni syntyi 10 pisteen vauvana...

Pahinta on se, että ennakkoluulot ja pelot siirretään omiin lapsiin suhtautumisessa erilaisuuteen.

Pari kertaa olen kuullut, kun ystävieni normaalilapset ovat kysyneet omilta äideiltään oman lapseni erilaisesta käytöksestä.

Äidit ovat menneet aivan puihin. Kunpa he ottaisivat suoraan puheeksi asian minun kanssani.

Eikä lapseni ole typerä eikä idiootti.

Äidin sydän särkyy, kun lapsi kysyy, miksi häntä ei kutsuta kylään tai synttärikutsuille?

Mitä minä voin hänelle vastata? t.ap

Meillä ystäväni lapsi on erityislapsi. Mä pidän etäisyyttä, koska hän on aggressiivinen eikä muutenkaan hallitse voimiaan, ja oma pieni lapseni on noitten tapaamisten aikana ihan oikeassa vaarassa, koska emme me aikuiset voi joka sekunti olla siinä sentin päässä valvomassa. Muuten pidän ystävääni yhteyttä muutaman kerran vuodessa ja laitan lapsellekin kortteja ja kyselen kuulumisia, mut yhteisiin menoihin en heitä kutsu koskaan jos lapsenikin on mukana. Mä vaan pelkään että jotain sattuu, koska viimeksi meinasi sattua pahasti.



Mut jos lapsella ei olis tuota aggressio-ongelmaa, niin en mä näkis syytä miksei hän ois tervetullut menoon mukaan siinä missä terveenäkin.