Surettaa, muutamia vuosia tässä ajattelin paljon ihmistä..,

Olin monesti miettinyt, että kirjoitan hänelle kirjeen tai vaikka joulukortin. En koskaan saanut aikaiseksi.
Nyt hän on kuollut.

Olin teini, kun vietin lähes kaiken aikani heillä, hevosia hoitaen. Tästä tuli kuin toinen koti, turvapaikka, kun kouluunkaan en halunnut mennä.
Heillä sain olla rauhassa, kukaan ei kysellyt mitään. Mutta se oli elämäni ihaninta aikaa, kun sain olla siellä.

16 vuotiaana kävin viimeisen kerran. Muistan, kuinka olin nyrjäyttänyt nilkkani tosi pahasti, tämä ihminen hoiti sitä, hädin tuskin pystyin kävelemään.

Sen jälkeen en enää koskaan mennyt heille. Muutin monesti, vuosia kului. Näin unta hänestä ja hevosista.

Joskus kuulin, että heille ei saanut enää mennä, heidän talon ohikaan ei saanut kävellä. Se oli yksityinen alue.
En uskaltanut mennä, ajattelin että häätävät mut pois.

En tiedä, olisiko hän ikinä edes halunnut saada minulta kirjettä tai kuulla minusta. Hän kuitenkin oli usein mielessäni, ikävöin heidän luo, ikävöin niitä ihania hevosia...

Nyt hän on kuollut. Nyt on enää myöhäistä miettiä, mitä kirjoittaisin ja kuinka kiittäisin heitä niistä vuosista kun sain heillä käydä.

Joskus jotkin asiat vain pitäisi tehdä heti, että ei tarvisi katua jälkeenpäin, miksi en ottanut yhteyttä, kun vielä oli mahdollista...

Jospa kerran vielä Taivaassa näkisimme, sinä ihana ihminen, joka välitit silloin kun kukaan muu ei oikein välittänyt