Surullisin muistosi?

Isoisä isoäidin haudalla. Elämä valui siitä pois. En ole siitä selvinnyt, vaikka uskonkin että ovat taas yhdessä. Pelkään sitä päivää kun minä itse (tai mieheni) olemme samassa tilanteessa. Life is hard.

syöpä vei hyvän isän, aviopuolison ja pappan.

lheisini ritti itsemurhaa.

Surullisimmat muistoni taitavat liittyä äitiini. Siihen, kuinka hän löi, kun olin lapsi. Ja kuinka hän edelleenkään ei arvosta tekojani ja työtäni. Olen selvinnyt vain sillä, että elää voi ilman läheistä suhdetta omaan äitiinsä. Toisaalta olen varmasti jäänyt paitsi monesta hyvästä, jota äidin ja pojan väliseen suhteeseen soisi kuuluvan.

erityisen surullista muistoa. Isovanhempia on kuollut, mutta he ovat kuolleet vanhoina luonnollisen kuoleman ja aikaa myöten suru on vaihtunut kauniiksi muistoksi.

Ei siita selvia varmaan ikina, kylla lapsi on ihan joka paiva mielessa. Mutta kylla senkin kanssa oppii elamaan ja voi tuntea iloa.

Tuo selviytymis- ja toipumiskieli kuulostaa niin oudolta. Siita tulee tosiaan sellainen mielikuva, etta jonkun ajan kuluttua pitaisi elaa niin kuin surua ei olisikaan.