Lue keskustelun säännöt.
Jos perheessä on vakavia mielenterveysongelmia, niin aiheuttaako se vääjämättä traumoja lapsille?
05.05.2022 |
Tässä olen pohtinut välillä sisareni todella kivuliasta elämää kamppaillessa mielenterveyden kanssa.
Tunnen häntä kohtaan myötätuntoa ja harmittaa, että on joutunut elämään aina sairautensa kanssa. Hän näki harhoja, syljeskeli lattioille, oli väkivaltainen ja itsetuhoinen. Kirkui niin kovaa kun ääntä lähti, kun hänellä oli niin paha olla. Hän on oikeasti hyväsydäminen luonnonlapsi mutta sairaus teki hänen elämästään helvetillistä.
Tämän keskellä sitä on sitten elänyt. Se on kuitenkin jokin irrallinen osa elämästäni enkä löydä juuri sanoja tälle ilmiölle perheen sisällä. Kaikki voivat huonosti mutta elävät sen keskiössä eikä vain asioista puhuta, eletään vain eteenpäin, jokainen tyylillään. Tätä vielä sävytti aikuisten alkoholismi.
Sitä vain pohtii, onkohan tuo vaikuttanut jotenkin siihen, että tunnen itseni aika irralliseksi joka paikassa. Sitä on kuin ulkopuolinen, joukkoon sopimaton. Olenkin nykyään sitten yksinäinen koska ihmissuhteistani ei oikein tule mitään, yleensä ne ovat johtaneet hyväksikäyttöön ja väheksymiseeni, joten helpompaa tyytyä yksin oloon.
Kommentit (13)
Olen pahoillani siskosi puolesta ja sinun kun olet joutunut elämään siinä vieressä. Kuulostaa vähän tutulta... Minun isäni sai raivokohtauksia, kun olin lapsi ja löi sekä äitiä että meitä lapsia. Siskoni kuoli huumeisiin jo päälle 30v. Välillä ihmettelen, miten itse olen kuitenkin pärjännyt elämässäni kohtuullisesti. On perhe, parisuhde, työpaikka jne. Vaikkakin kipuilen kyllä yhä tiettyjen asioiden kanssa. Juurikin tuo ulkopuolisuuden tunne on seurannut minua läpi elämän. Tosin nyt jo lähemmäs 40v se alkaa ehkä vähän väistyä? Toisaalta olen ehkä osannut valita elämääni sellaisia ihmisiä, kenen kans on hyvä olla ja muutenkin hyväksynyt sen, että en ehkä ole ihan "normaali", kukapa meistä loppujen lopuksi on. Teen itsenäistä työtä jne...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai aiheuttaa traumoja lapsille.
Mielenterveysongelmat menee geeneissä. Tiedät millaisia lapsia tulee.
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani siskosi puolesta ja sinun kun olet joutunut elämään siinä vieressä. Kuulostaa vähän tutulta... Minun isäni sai raivokohtauksia, kun olin lapsi ja löi sekä äitiä että meitä lapsia. Siskoni kuoli huumeisiin jo päälle 30v. Välillä ihmettelen, miten itse olen kuitenkin pärjännyt elämässäni kohtuullisesti. On perhe, parisuhde, työpaikka jne. Vaikkakin kipuilen kyllä yhä tiettyjen asioiden kanssa. Juurikin tuo ulkopuolisuuden tunne on seurannut minua läpi elämän. Tosin nyt jo lähemmäs 40v se alkaa ehkä vähän väistyä? Toisaalta olen ehkä osannut valita elämääni sellaisia ihmisiä, kenen kans on hyvä olla ja muutenkin hyväksynyt sen, että en ehkä ole ihan "normaali", kukapa meistä loppujen lopuksi on. Teen itsenäistä työtä jne...
Kiitos, olen pahoillani sinunkin puolestasi. Sitä elämässä on niin paljon sellaisia asioita, joita ei pysty käsittämään ja ne pysyy sitten vain etäällä, aivan irrallisena palasena jossain muistojen perimmäisessä päässä. Todella hienoa, että olet päässyt elämääsi elämään ja olet ollut tyytyväinenkin. Parasta on vielä se, jos on hyväksynyt itsensä. Niinhän se pitääkin. Paljon hyvää jatkoosi.
Täytyy sanoa, ettei minullakaan nyt aivan huonosti ole mennyt, olen monista asioista ylpeä ja kiitollinen mitä olen saanut. On ollut hyviä työpaikkoja, muutama ammatti ja olen ollut pidetty ihminen. Minussa vain on ollut myös sellainen epätoivonen rakkaudenkaipuu ja hyväksynnän jano. Sitä on sitten ollut sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä, jotka ovat vielä korostaneet omaa huonommuuttani tai viallisuutta.
On kuitenkin myös hyviä ihmissuhteitakin mutta en ole pitänyt itseäni kovin arvokkaana tällaisiin suhteisiin, on ollut kotoisampi olo sitten vahingollisissa piireissä. Sinne on tuntunut tavallaan kuuluvansa ja tavallaan taas tiennyt, että paikkani on jossain muualla. Nyt kun tässä heräilee ja on yksin, niin alkaa loksahtelemaan palasia, käsitykseni syy-seuraussuhteista on laajentunut vuosien varrella.
.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani siskosi puolesta ja sinun kun olet joutunut elämään siinä vieressä. Kuulostaa vähän tutulta... Minun isäni sai raivokohtauksia, kun olin lapsi ja löi sekä äitiä että meitä lapsia. Siskoni kuoli huumeisiin jo päälle 30v. Välillä ihmettelen, miten itse olen kuitenkin pärjännyt elämässäni kohtuullisesti. On perhe, parisuhde, työpaikka jne. Vaikkakin kipuilen kyllä yhä tiettyjen asioiden kanssa. Juurikin tuo ulkopuolisuuden tunne on seurannut minua läpi elämän. Tosin nyt jo lähemmäs 40v se alkaa ehkä vähän väistyä? Toisaalta olen ehkä osannut valita elämääni sellaisia ihmisiä, kenen kans on hyvä olla ja muutenkin hyväksynyt sen, että en ehkä ole ihan "normaali", kukapa meistä loppujen lopuksi on. Teen itsenäistä työtä jne...
Niin sitähän ei tiedä miten hyvin olisi pärjännyt jos lapsuus olisi ollut onnellisempi/tasapainoisempi. Todennäköisesti olet ollut onnekas geenilotossa ja sinulla saattanut olla muutenkin tuuria elämässä.
Minulla äiti harhaluuloisuushäiriöinen, puhui ihan ufoja juttuja puussa istuvasta meitä vakoilevasta miehestä, asunnossamme oli aina käyty, sukulaisilla pahat suunnitelmat meitä vastaan jne. Isälläni alkoholiongelma, oli vielä äitiäkin sekavampi eikä selvää päivää nähnyt.
Itse olen jo lähemmäs viisikymppinen, tavallinen perheenäiti enkä ole altistanut omia lapsiani tuollaiselle sekavalle meiningille. Nuoremapana minulla oli tunne-elämän ongelmia eli jäin jumittamaan asioihin ja tunteet paisui kohtuuttomiksi. Lapsena minun tunteilleni ei ollut tietenkään tilaa ja yritin olla näkymätön ja kiltti aina.Toimintakyky säilyi aina ja olen ollut nuoresta asti samassa parisuhteessa ja samalla alalla työelämässä
Sittemmin olen ihan itse oppinut suuntaamaan ajatukset positiivisempiin asioihin ja käsittelemään stressiä. Pahinta on oikeastaan ollut mielenterveysperheen lapsen stigma, sukulaiset oikein herkuttelevat äitini tilanteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ajatellaan, mitä tarpeeksi terveeseen kehitykseen vaaditaan, kyllähän monet niistä asioista voi jäädä toteutumatta, kun perheessä jokin vie erityisen paljon huomiota. Jos ei tilannetta tiedosteta/resursseja ei ole, ei voikaan kuin yrittää selviytyä päivästä toiseen. Asiat jää käsittelemättä/puhumatta eikä siinä lapsi voi kuin ihmetellä ja niin ikään yrittää selviytyä eteenpäin. Joillekin riittääkin se, että voi aikuisena jättää toimimattoman ympäristön taakseen ja saavuttaa konkreettisia hyviä asioita elämässään. Toiset kärsivät enemmän siitä emotionaalisesta tyhjyydestä/kivusta/haitoista, jonka tuollainen ympäristö aiheuttaa. Onneksi sitä emotionaalista puolta voi työstää myöhemmin, jos tiedostaa/haluaa/kykenee.
Kiitos kun kerrotte kokemuksistanne. Itsellä on myös sellainen vaihe nyt päällä, että kun olen jo kohta kolmeakymppiä lähestyvä eikä ystäviä enää ole. Heidät piti vain jättää taakseen koska en voinut hyvin, sille oli syynsä. Niin sitä tuntee itsensä todella vialliseksi. Sitä kun tapaa aivan ihania ihmisiä vaikka töissä, niin alkaa jo herättelemään toiveita ystävyydestä. Sitten sitä jo pohtiikin, että minä varmaan vaikutan oudolta ja vialliselta, että elän yksin ja muut olettavat, että minussa on jotain sellaista vikaa ettei kanssani kannata edes juuri kaveerata sen suuremmin. Nämä ovat omia olettamuksia ja en kehtaa päästää elämääni ihmisiä ja kertoa olevani oikeasti todella yksinäinen. Tästä on tullut identiteettini tahra ja mietin saanko kokea vielä aitoa ystävyyttä vai joudunko nyt vain totetamaan, että näin tämä nyt on vain on mennyt enkä voi muuta kuin elää omaa elämääni eteenpäin. Hyväksyn sen kyllä mutta kyllähän sitä haaveilee hyvistä ihmisistä ympärillä mutta menee tämä näinkin ainakin toistaiseksi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ajatellaan, mitä tarpeeksi terveeseen kehitykseen vaaditaan, kyllähän monet niistä asioista voi jäädä toteutumatta, kun perheessä jokin vie erityisen paljon huomiota. Jos ei tilannetta tiedosteta/resursseja ei ole, ei voikaan kuin yrittää selviytyä päivästä toiseen. Asiat jää käsittelemättä/puhumatta eikä siinä lapsi voi kuin ihmetellä ja niin ikään yrittää selviytyä eteenpäin. Joillekin riittääkin se, että voi aikuisena jättää toimimattoman ympäristön taakseen ja saavuttaa konkreettisia hyviä asioita elämässään. Toiset kärsivät enemmän siitä emotionaalisesta tyhjyydestä/kivusta/haitoista, jonka tuollainen ympäristö aiheuttaa. Onneksi sitä emotionaalista puolta voi työstää myöhemmin, jos tiedostaa/haluaa/kykenee.
Sepä se kun kaikki ei todellakaan kykene. Silloin on kyllä koko elämä pilalla.
Kyllä se ihan varmasti vaikuttaa muihinkin perheenjäseniin. Ehkä kuitenkin tuo, että vaikeista asioista ei puhuttu perheessänne, on vaikuttanut vielä enemmän?
Jos jostain vaikeasta asiasta ei puhuta ollenkaan, niin sitä on hankala käsitellä itsestä erillisenä ongelmana. Voisin kuvitella, että sellainen juuri aiheuttaa tuollaista mitä kuvailit "löytämättömäksi identiteetiksi".
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani on eritavalla narsisteja, äiti on psykopaatti isäni mahdollistaja ja selvä piilonarsisti. Vaikuttaa niin saatanasti aikuisenankin.
En tarvitse sääliä ollenkaan, ei pitänyt surkutella yksin oloa vaan haluan vain pohtia tätä kaikkea. Onko nuo asiat vaikuttaneet löytämättömään identiteettiin. Minusta tuntuu, että olen niin monisävyinen tunne-elämässäni. Saan insipiraatioita ja uusia ideoita päivittäin. Hetkessä se tuntuu jo huonolta ja sitä elää kehässä, joka ei lakkaa pyörimästä ympyrää. Monet saavat aikaan elämässä vaikka mitä mutta minusta tuntuu, että jahtaan lähinnä vain omaa häntääni enkä pääse omaan elämään kunnolla kiinni.
Päihteitä on itselläkin kulunut, sitä on vain niin kuplassa omassa maailmassaan ettei vain osaa päästä sen ulkopuolelle. Vaikea selittää.
Ap