Äitini saattohoito

Voimia.

Yritä nyt syödä jotakin siellä. VAi oletko jo?

Voimia. Äitisi pääse iki uneen ja hänellä on kuitenkin rauha,kivuistaan syövän.Puhu sairaalan papain kanssa ,siksi he siellä ovat. Kuolema on aina lopulista ja todelinen menetys. Ihminen vaan selviää. 2 vuoden aikana menettänyt 17 ihmistä Kuolemalle.Koronan takia ei hautajaisia. Lisäksi 2 haudattiin ulkomailla toinen Ruotsi veljeni.Toinen 22 vuotta kestänyt suhteeni Turkiin. Miten kestää ettei pää hajoa, Sepä se. Loputonta katujen polkujen metsäteiden kävelyä,päivitäin säällä kuin säällä tunteja!.Tukiverkkoa ei ole: HE KUOLIVAT!

Lapsesi selviää, sinä selviät. Saat nyt olla rauhassa äitisi rinnalla. Muu elämä voi odottaa. Ja sitä muuta elämää äitisi haluaa sinun jatkavan, kun tämä vaihe on ohi.

Sairala pappi on sinua varten vaikka et kuluisi kirkoon.Osastoilla hänen numero ilmotustaululla.Kuin on sairaalan sosiaalihoitajaan numero.Molemmat ulkopuolisina osaavat sinua kuunella ja neuvoa myös, mistä saat henkistä ammatti apua koko perhellesi!

Mikä saa sinut kokemaan, että kuoleman hetkellä on oltava paikalla? Riittääkö, jos on paikalla vaikka nukkuisit juuri sillä hetkellä (jos voi yöpyä)?

Saattohoitotyötä tekevänä moni potilas ei aivan lopussa enää ole niin tajuissaan, että välttämättä kaipaa ihmistä rinnalleen. Osittain lääkityksen vuoksi. Moni kuitenkin toivoo, ettei rakkaat läheiset uuvuta itseään, vaan toimivat kuten voimat riittävät.

Nyt, tällä hetkellä, voi kuulostaa seuraavaksi sanomani ehkä pahalta. Mikäli tulet olemaan paikalla kun äitisi nukahtaa ikiuneen, tai siinä vaiheessa kun menet häntä sen jälkeen katsomaan, huomaat, että ihmisen keho on vain kuori. Äitisi on sen jälkeen kaikkialla, mukanasi lopun elämääsi. Ikävä keskusteluja ja vaikka halaamista on kova, mutta elämän kuuluu mennä näin. Sä itket, sä suret, sä romahdat. Se kuuluu asiaan ja sä voin näin tehdä. Mutta sä selviät. Sun lapsi selviää. Te selviätte. Voimia suruun jo etukäteen

Toinen vanhempani kuoli kaksi vuotta sitten. Jouduin kokemaan järkyttävää ahdistusta kaksi kertaa, kun vuosi ennen kuolemaa hän sai pahan verenmyrkytyksen, mutta selvisi ja sitten toisen kerran sairauden paheneminen ja lopulta kuolema.

Kuolemaa ei voi mikään estää ja ahdistusta piti vain sietää. Kuoleman jälkeen ei enää ahdistanut, vaan oli aika vain surulle, toki olin surrut jo ennen vanhemman kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Nyt, tällä hetkellä, voi kuulostaa seuraavaksi sanomani ehkä pahalta. Mikäli tulet olemaan paikalla kun äitisi nukahtaa ikiuneen, tai siinä vaiheessa kun menet häntä sen jälkeen katsomaan, huomaat, että ihmisen keho on vain kuori. Äitisi on sen jälkeen kaikkialla, mukanasi lopun elämääsi. Ikävä keskusteluja ja vaikka halaamista on kova, mutta elämän kuuluu mennä näin. Sä itket, sä suret, sä romahdat. Se kuuluu asiaan ja sä voin näin tehdä. Mutta sä selviät. Sun lapsi selviää. Te selviätte. Voimia suruun jo etukäteen

Se on juuri näin.

Muista myös kertoa lapsellesi miksi olet surullinen. Että mummi on kipeä ja kuolee kohta, ja että tiedät että sinulle tulee häntä ikävä. Muuten lapsi alkaa ajatella että hän on tehnyt jotain väärin.

Pyydä itsellesi keskusteluapua, vaikka sairaalapapilta. Sinä saat olla sekaisin, sinä saat surra ja olla rikki. Sinun ainut äitisi on kuolemassa ja luopuminen sattuu. On toki ihanaa jos voit olla äidin kanssa jatkuvasti mutta myös sinun pitää pystyä syömään, nukkumaan ja peseytymään. Sovi hoitajien kanssa että he soittavat kun huomaavat voinnin heikkenevän, hoitajat osaavat kyllä seurata näitä muutoksia. Saattohoito on vääjäämättä etenevä prosessi jossa muutokset ovat selkeitä ja näkyviä ja kuolema tulee harvoin ihan yks kaks yllättäen, vaan se osataan usein ennakoida tuntia paria aiemmin.

Tosi paljon voimia sulle Ap

Voimia raskaaseen aikaan. Olet ihana tytär, äitisi arvostaa ja rakastaa sinua vaikka ei ehkä jaksa sanoa sitä. Pidä äitiäsi kädestä ja puhu, laula tai lue hänelle, jos jaksat. Yritä myös levätä itse ja pyydä apua. Sairaalapappi on tukenasi niin kuin moni täällä jo mainitsikin, ehkä voisit pyytää hoitajia tuomaan äitisi huoneeseen patjan itsellesi, että voisit edes yrittää levätä välillä. Sinulla on hyvä mies ja hänen tehtävänsä on nyt pitää huolta lapsesta niin kuin hän tekeekin. Elämä on nyt hirvittävän raskasta, mutta sinä selviät siitä ja paljon myöhemmin, kun surusta ja raastavasta ikävästä on tullut hiljaista kaipausta ja kiitollisuutta, ymmärrät, miten vahva ihminen sinä oletkaan.

Ole äitisi lähellä ja sano kaikki tärkeät asiat, vaikka hän ei olisi tajuissaan enää. Kiitä rakkaudesta ja elämään tuomisesta. Laula. Pidä kädestä. Anna rakkauden virrata sinusta häneen, kohta se ei ole enää mahdollista fyysisen kehon kautta.

Itse koin yllättävän jutun äitini kuoleman jälkeen: löysin todella hänen rakkautensa jostain olemuksestani, sanotaan sitä vaikka sydämeksi. Rakkaus ei kuole. Se on meissä.

Mulle soitettiin kun äidin hetki koitti, ehdin paikalle tuntemaan käden viileämisen, tukka oli juuri pesty.

Mä en jaksanut olla sairaalassa monesta syystä.

Isänikin kuoli yksin.

Kaikki hokee että laula...

En mä itkulta kykenisi!!!

Kovasti voimia, sä selviät kyllä. Niin se vaan on vaikka itse en uskonut ennen omaa kokemusta että suru "helpottaa". Oma isä (55v.) sai kompastuessaan aivovamman muutama vuosi sitten, se trauma, puhelu ja järkytys oli ihan hirveää, ensin teholla ja sitten puoli vuotta ravasin päivittäin sairaalassa katsomassa ja lopulta todettiin ettei kuntoudu enää kotiin, halvaantui ja menetti muistinsa. Hoitokotiin. Kuoli sitten koronaan alku vuodesta. En ehtinyt paikalle eivätkä tartunnan takia edes suositelleet. Enkä tiedä olisiko siitä paikalla olosta ollut lopulta mitään, kuulemma hyvin tajuttomassa tilassa oli viimeisen yönsä eikä reagoinut mihinkään. Nyt pikkuhiljaa helpottaa, olen palannut osittain töihin ja olen saanut järjesteltyä hänen asioita. Suru tulee kyllä päivittäin kylään ja sitten itken romahdan ja annan tulla. Sitten se menee pois kunnes taas tulee käymään, nykyään ei niin pahana joka kerta. Sitä vain selviää. Ahdistus, ruokahaluttomuus, alakulo, epäluulo, katkeruus, viha... kaikki ovat ihan normaaleja reaktioita. Se kuuluu elämään että jokainen poistuu täältä tavalla tai toisella. Hae keskusteluapua, itse koin hyväksi puhua papille ja nyt myöhemmin psykologille. Voimia paljon. Klisee mutta aika auttaa.

Se mitä voit tehdä, on vaatia äidillesi kunnon rauhoittavat.  On ole asiantuntija onko morfiinia.  Jos on saattohoidossa elämää ei tarvitse pitkittää ja kipuja.  Valitettavasti hoitajat on tunnetusti syönyt näitä potilaille tarkoitettuja lääkkeitä.  Ole läsnä ja vaadi nähdä että lääkkeet annetaan! Kaikille paras kun saa nukkua ikiuneen kivuttomasti.

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi selviää, sinä selviät. Saat nyt olla rauhassa äitisi rinnalla. Muu elämä voi odottaa. Ja sitä muuta elämää äitisi haluaa sinun jatkavan, kun tämä vaihe on ohi.

Lapsi ei selviä ilman tukea.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki hokee että laula...

En mä itkulta kykenisi!!!

Haluaisin kuolla entistä enemmän jos joku alkaisi tuhertaen veisaamaan! Joku roti nyt tähän!

Vierailija kirjoitti:

Se mitä voit tehdä, on vaatia äidillesi kunnon rauhoittavat.  On ole asiantuntija onko morfiinia.  Jos on saattohoidossa elämää ei tarvitse pitkittää ja kipuja.  Valitettavasti hoitajat on tunnetusti syönyt näitä potilaille tarkoitettuja lääkkeitä.  Ole läsnä ja vaadi nähdä että lääkkeet annetaan! Kaikille paras kun saa nukkua ikiuneen kivuttomasti.

Hyvä pointti!!!

Itsekin olisin tajunnut tämän aiemmin, äiti olisi säästynyt pahemmilta ja mahdollisesti nopeammin päässyt pois.

Menetin läheisen ja rakkaan isäni vuosi sitten. Kauaa hän ei ehtinyt saattohoidossa ollakaan. Minua sattui fyysisesti ja ahdisti, kuolinviestin saapuminen romahdutti alkuun totaalisesti. Ensimmäinen viikko meni siinä surushokissa ja epätodellisessa olossa , mutta selvisin ja sinäkin ap selviät. Juttele vaikka sairaalapapin kanssa.