Kuvaile miehesi ja sinun alkuhuumaa verrattuna nykytilanteeseen.

Me siivottiin joka päivä yhdessä, mies teki ruokaa yhtä usein kun minäkin, leipoi usein ja järjesti jatkuvasti yllätyksiä minulle. Vei lastani leikkipuistoon, jos minua väsytti, hieroi selkääni, jos hiukankin valitin särkyä. Sain usein kukkia, seksiä oli jatkuvasti, useitakin kertoja päivässä. Kävelimme aina käsi kädessä ja suukottelimme paljon. Valvoimme kahdestaan iltaisin ja keskustelimme, televisio oli kiinni ja keskityimme vain toisiimme. Pelasimme paljon lautapelejä, kävimme öisillä kävelyillä lasteni ollessa hoidossa. Jne jne. Elämä oli täydellistä.



Nyt vajaa 2 vuotta myöhemmin mies ei ole varma rakastaako minua enää. Seksiä on noin kerran kuussa, eikä siinä ole enää koskaan samaa intohimoa kuin alkuun oli. Kotityöt kuuluvat miehen mielestä ainoastaan minulle, koska olen äitiyslomalla. Nukumme lähes joka yö eri huoneissa. Mies ei anna edes hyvänyönsuukkoa, koska hänen mielestään se on typerä tapa. Käsikädessä käveleminen on jäänyt ajat sitten unholaan, kahdenkeskistä aikaa meillä ei ole, koska mies ei halua tehdä kanssani mitään. Käskee menemään kavereideni kanssa. Ja lastenvahtiongelmaa ei siis olisi. Meillä on tv auki koko illan, ja käytämme vuorotellen tietokonetta. Kumpikaan meistä ei puhu toiselle mitään. Välillä yritän puhua jostain, mutta mies aina sanoo, ettei häntä kiinnosta minun puheenaiheeni. Yritän saada miestä pelaamaan kanssani, mutta hän ei koskaan jaksa. Kyselen usein, mitä hän haluaisi tehdä, ja vastaus on aina "en tiedä." Tänään kysyin rakastaako hän enää minua. Vastaus oli tuo "en tiedä." Pyydän hieromaan selkääni, ja hän vastaa ettei osaa. Pyydän suihkuun kanssani, hän saattaa jopa tulla sinne, mutta pysyttelee kauempana minusta ja välttää kosketusta jne jne.



Mä olen todella onneton, yksinäinen ja rikki... Ja mies tietää sen kyllä, ei vaan välitä.

Olemme mieheni kanssa toivottoman rationaalisia ihmisiä. Kävimme treffeillä, ihastuimme, seurustelimme, pidimme toisistamme. Jossain vaiheessa tunne syveni rakkaudeksi ja päätimme mennä naimisiin ja perustaa perheen. Kymmenen vuotta myöhemmin olemme onnellisia ja yhtä rakastuneita kuin naimisiin mennessämme. Kertaakaan en ole ajatellut, että tuosta ukosta pitää päästä eroon. :)

..puhuimme puhelimessa useita kertoja päivässä. Oli ikävä ja odotin kovasti viikonloppuja, että saisimme olla yhdessä. Halusin häntä jatkuvasti ja sanoinkin sen usein. Hän halusi minua yhtä paljon ja sanoi sen usein. Viikonloppuisin nautimme toistemme seurasta, läheisyydestä ja seksistä. Sain tuntea olevani rakastettu.



Nykyään puhumme puhelimessa useita kertoja päivässä. Haluan häntä edelleen ja hän haluaa minua. Viikonloppuisin vietämme lapsiperhe-elämää päivät. Iltaisin, kun saamme lapset nukkumaan, olemme lähekkäin, juttelemme ja rakastelemme. Tiedän olevani rakastettu. Minä rakastan häntä enemmän kuin koskaan.



Ettei tule liian pumpulista vaikutelmaa, kerron vielä, että väliin mahtuu helvetillisiä vuosia, jolloin ero tuntui ainoalta mahdollisuudelta, paperitkin kirjoitettiin. Niiden vuosien aiheuttamia jälkiä korjataan vielä pitkään. Luulen kuitenkin, että selvisimme.

Onko alkuhuuma edellytys hyvälle suhteelle? Meillä on tuore suhde hyvässä alussa, on ihanaa olla yhdessä, seksiä on paljon, käydään ulkona ja laitetaan ruokaa yhdessä. Mutta ei tämä minun mielestäni ole huumaavaa. Sydän ei pamppaile eikä perhosia ole vatsassa. Olen rauhallinen, levollisella mielellä onnellinen. Tuleeko tällainen suhde laimenemaan vai voiko joskus käydä niin päin että kun on kauemmin ollut yhdessä, sitä rakastuukin enemmän ja syvemmin?

..puhuimme puhelimessa useita kertoja päivässä. Oli ikävä ja odotin kovasti viikonloppuja, että saisimme olla yhdessä. Halusin häntä jatkuvasti ja sanoinkin sen usein. Hän halusi minua yhtä paljon ja sanoi sen usein. Viikonloppuisin nautimme toistemme seurasta, läheisyydestä ja seksistä. Sain tuntea olevani rakastettu.

Nykyään emme puhu puhelimessa koskaan, koska olemme kaiken ajan, mitä mies ei ole töissä, yhdessä. Meillä on pienet lapset, minä kotona lasten kanssa, mies päivät töissä ja illat kotona. Seksielämä on suurinpiirtein olematonta, lapset valvottavat ja väsyttää, ja lisäksi olemme seksin suhteen miehen kanssa näköjään niin eri planeetalta, ettei tunnu millään onnistuvan. Alkuhuuman aikoihin seksi oli sellaista, mistä minä nautin: kun himo ja halu iskivät, silloin harrastettiin seksiä, joskus useita kertoja päivässä, joskus kerran tai ei ollenkaan. Siihen väliin mahtui paljon hellyyttä ja läheisyyttä, teimme ruokaa yhdessä, siivosimme yhdessä, katsoimme tv:tä yhdessä, välissä halailimme ja pussailimme ihan muuten vain, ilman että sillä oli mitään tekemistä seksin kanssa. Nyt toinen on lasten kanssa ja toinen tekee ruokaa tai kotitöitä. Kun lapset nukkuvat, saatamme kyllä katsoa tv:tä, mutta molemmat eri päissä sohvaa. Mihinkään väliin ei mahdu minkäänlaisia hellyydenosoituksia eikä läheisyyttä, juttelemisesta puhumattakaan. Seksin ristiriidat tulevat kai osittain tästä - mies tykkäisi ensin hiplailla ja silitellä, halailla ja pussailla vaikka kuinka kauan, minä taas haluan sitä seksiä, ja himo ja halu ehtii multa kadota ihan kokonaan ennenkuin mies on valmis "tositoimiin". Olen yrittänyt asiasta puhua, ja sain kuulla olevani omituinen ja pervo ämmä, koska tavalliset naiset kuulemma haluavat nimenomaan sitä pussailua ja lääppimistä seksin aikana. Lisäksi kuulemma huomaa, että olen elänyt lapsuuteni lastenkodissa, koska normaalit vanhemmat eivät todellakaan halaile ja lääpi toisiaan lasten nähden.

Joskus tuntuu, etten tunne tuota miestä ollenkaan. Se mies, jonka kanssa aloin seurustella ja menin naimisiin, ei todellakaan suhtautunut läheisyyteen, hellyyteen ja seksiin kuten tämä mies, joka täällä nurkissa nyt pyörii. Kaikki keskusteluyritykset menevät riitelyksi ja minun haukkumiseksi, kun olen kerran niin outo ja kummallinen ja suorastaan mielenvikainen.

monta tuntia, kun intouduimme aina juttelemaan samalla. Nykyään usein syömme vuorotellen ja toinen pitää vauvaa, että toinen saa rauhassa syödä. samalla juttelemme. Seksin määrä on vähentynyt, sillä usein ollaan niin väsyneitä tai on niin paljon muuta puuhaa, kun vauva on nukahtanut. Ollaan kyllä sovittu, että yritetään käyttää mahdollisuudet hyödyksi. Viikonloppuaamuisin saatoimme lojua tuntikausia sängyssä, nykyään harvoin, tai ainakin vauva on mukana.



Siinä kai suurimmat muutokset.



Yhdessä nyt 5,5v.

kyllä ihania tarinoita. Miksiköhän kukaan ei koskaan tajua siinä alkuhuumavaiheessa, että viiden vuoden päästä kaikki mitä toinen tekee, saattaa ärsyttää ihan pirusti? Kuvitellaan vaan, että jee, minä löysin nyt sen maailman täydellisimmän ihmisen, tää jatkuu varmasti ikuisesti näin, vaikka kellään muulla ei ole jatkunutkaan.