Lue keskustelun säännöt.
Olen hoitajana empaattinen, mutta siviilissä en yhtään
18.04.2022 |
Muitakin samanlaisia?
Olen hoitaja ollut monta vuotta. Suurin osa mummoista ja papoista on ihania, ja kosketan, halaan, silitän, hieron ja laulelen ja kehun heitä ihaniksi tai kauniiksi, suloisiksi tai mitä he sillä hetkellä ovatkaan. Saan suurta iloa, että joku mummo saa hymyn huulille vaikka siitä, että olen saanut tehtyä jonkun kivan kampauksen tai joku innostuu vaikka laulamaan tai tanssahtamaan.
Kun taas vapaa-ajalla olen oikea jörö. En kehu ketään, en edes maailman rakkaimpia sisarusten lapsia ota syliin niin antaumuksella, mitä töissä vaikka mummelin otan. Tai sano heille, että oot ihana tai vastaavaa. Omalle isovanhemmalle saatan syntymäpäivänä antaa väkinäisen halauksen, koska niin kuuluu tehdä. Enkä kehu omia vanhempiani tai ystäviäni ihaniksi tai kosketa heitä. Olen vaan hyvin väkinäinen jörö.
Ihmetyttää tämä työ- ja vapaa-ajan ero. Oletteko muut hoitajat samanlaisia? Töissä todella empaattinen, mutta siviilissä jörö. Tai sitten jörö töissä, mutta vapaa-ajalla empaattinen.
Kommentit (37)
Pohdin joskus työttömänä sairaanhoitajan töitä. Työkkärin hlö sanoi testien perusteelle, etten sovi empatiakyvyttömyyteni takia. Tarvitaanko sitä? Tunnen kyllä mielestäni surua ja sääliä mutta eikö sekin kuormita liikaa tuossa työssä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pohdin joskus työttömänä sairaanhoitajan töitä. Työkkärin hlö sanoi testien perusteelle, etten sovi empatiakyvyttömyyteni takia. Tarvitaanko sitä? Tunnen kyllä mielestäni surua ja sääliä mutta eikö sekin kuormita liikaa tuossa työssä?
Ainakin näin potilaan näkökulmasta hoitajan empaattisuudella on suurta merkitystä. Myös lääkärin.
Vierailija kirjoitti:
Pohdin joskus työttömänä sairaanhoitajan töitä. Työkkärin hlö sanoi testien perusteelle, etten sovi empatiakyvyttömyyteni takia. Tarvitaanko sitä? Tunnen kyllä mielestäni surua ja sääliä mutta eikö sekin kuormita liikaa tuossa työssä?
Ap tässä. Liiallisesta empaattisuudesta on myös haittaa vaativassa työssä. Meillä ainakin empaattisimmat ja herkimmät lähtee ekana. Toki myös jos yhtään ei ole empatiaa, ei sovellu alalle, mutta en tiedä, voithan kokeilla alaa, jos se sinua kiehtoo. Tiedä vaikka susta tulisi todella hyvä hoitaja.
Eli ap on oikeasti h*llu ja kuuluisi viedä laitokseen hoidettavaksi. 😳
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ammattirooli on tärkeä ja silloin kun se on vahva, voi toimia hyvinkin eri tavoin roolin suojissa kuin mitä muuten tekisi.
Mun juristikaveri hoitaa töissä käsittämättömän monimutkaisia ja vaativia asioita muttei saa siviilissä omia asioitaan hoidettua. Laskut jää maksamatta eikä lapsella ole kuravaatteita.
Äitini oli erittäin pidetty opettaja muttei onnistunut selittämään omille lapsilleen yhtään asiaa hermostumatta.
Itse olen töissä tarkkuuden perikuva ja kotona täysi huithapeli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pohdin joskus työttömänä sairaanhoitajan töitä. Työkkärin hlö sanoi testien perusteelle, etten sovi empatiakyvyttömyyteni takia. Tarvitaanko sitä? Tunnen kyllä mielestäni surua ja sääliä mutta eikö sekin kuormita liikaa tuossa työssä?
Ap tässä. Liiallisesta empaattisuudesta on myös haittaa vaativassa työssä. Meillä ainakin empaattisimmat ja herkimmät lähtee ekana. Toki myös jos yhtään ei ole empatiaa, ei sovellu alalle, mutta en tiedä, voithan kokeilla alaa, jos se sinua kiehtoo. Tiedä vaikka susta tulisi todella hyvä hoitaja.
Sinulla on lapsuutesi traumat käsittelemättä, joiden vuoksi olet kasvattanut suojapanssarin. Näin läheisesi ei pääse sinua haavoittamaan, muttet pääse myöskään aidosti avoimeen kanssakäymiseen. Vieraiden ihmisten kanssa uskallat olla empaattinen ja avoin, sillä he eivät voi tunnetasolla koskaan haavoittaa sinua samalla tavoin kuin läheisesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siellä töissä on ammattirooli päällä (hienoa että jaksat olla lämmin ja ystävällinen!) ja auttaja-autettava asetelma. Suomalainen kulttuuri on aika jäyhä eikä monikaan ole omassa lapsuudenperheessään valitettavasti saanut mallia hellyyden osoittamisesta joten se ei tunnu välttämättä niin luontevalta läheisten kesken. Sitten voi tietysti olla osittain se kun töissä antaa itsestään paljon niin kotioloissa ei paukut enää riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pohdin joskus työttömänä sairaanhoitajan töitä. Työkkärin hlö sanoi testien perusteelle, etten sovi empatiakyvyttömyyteni takia. Tarvitaanko sitä? Tunnen kyllä mielestäni surua ja sääliä mutta eikö sekin kuormita liikaa tuossa työssä?
Ainakin näin potilaan näkökulmasta hoitajan empaattisuudella on suurta merkitystä. Myös lääkärin.
Olettaen että sä et mielenterveyspalvelujen piiriin hakeutunut niin sen lääkärin tehtävä on korjata sun keho, ei silitellä sun päätä ja kiilloittaa sun egoa.
En nyt varsinaisesti hoitaja ole, mutta sosiaalialalla kuitenkin. Työssäni vaativien asiakkaiden kanssa empatiakyky katoaa kyllä nopeasti, samaa ovat kollegat sanoneet. Sillä ei tätä työtä tehdä, ystävällinen, asiallinen ja inhimillinen lähestystapa on ehkä oikeammin ajateltu. Siviilielämässä olen hyvinkin empaattinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan saman, vaikka olen opettaja. Päivän aikana olen olen niin empaattinen ja kärsivällinen, etten oman perheen kanssa enää jaksa samaa.
Hoitajan lapsella ei ole kenkiä. Eiku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä myös annan töissä kaiken tuon ihmisläheisyyden, kotona ei huvita nähdä yhtään ketään ylimääräistä ihmisolentoa. Mies haluaisi kyläillä ja kutsua ihmisiä kahville. Minua ei kiinnostaisi/huvittaisi enää tippaakaan. Kun saisi vaan olla rauhassa. Ja siis olen töissä mielestäni aika mukava potilaille, on usein kehuttukin. Tuntuu sitten aika pahalta kun en ole perheeseen tai "ystäviin" enää yhteydessä.
Eihän tuossa ole välttämättä kyse empatiakyvyttömyydestä, vaan että käytät empatia "patterisi" sinne minne se kuuluukin. Potilaiden kuuluu saada empaattista hoitoa aina, mutta vapaa-ajalla se ansaitaan. Jos esimerkiksi omat vanhemmat ovat olleet ihan perseestä, ei heille ole mikään pakko olla ystävällinen. Sama muiden läheisten kohdalla.
Ystävien, puolison ja muiden läheisten kanssa muutenkin menee helposti siihen, että jos olet hirveä höösääjä niin he alkavat ottaa sen ja sinut itsestään selvänä. Pian huomaat kuinka sun pitää yksin tehdä kaikki. Ihmissuhteissa pitää osata pitää puolensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pohdin joskus työttömänä sairaanhoitajan töitä. Työkkärin hlö sanoi testien perusteelle, etten sovi empatiakyvyttömyyteni takia. Tarvitaanko sitä? Tunnen kyllä mielestäni surua ja sääliä mutta eikö sekin kuormita liikaa tuossa työssä?
Ap tässä. Liiallisesta empaattisuudesta on myös haittaa vaativassa työssä. Meillä ainakin empaattisimmat ja herkimmät lähtee ekana. Toki myös jos yhtään ei ole empatiaa, ei sovellu alalle, mutta en tiedä, voithan kokeilla alaa, jos se sinua kiehtoo. Tiedä vaikka susta tulisi todella hyvä hoitaja.
Niin. Vastasin tälle, että empatiani kuluu lähiomaisten murheita kuunnellessa/hoitaessa. No, en hakeutunut alalle eikä olisi varmaan sopinutkaan. Hyvin hoitaminen ei mielestäni ole kiinni empaattisuudesta.
En ole hoitaja, mutta jos olisin, voin kuvitella että olisin juuri kuin sinä. Olen luonteeltani varautunut, mutta on helpompaa olla lämmin esimerkiksi eläimiä kohtaan, tai auttaa jotain mummoa ylittämään katu.
Meillä ei kotona koskaan kosketeltu eikä halailtu tai puhuttu tunteista, joten mulla on helpompi olla avoin vieraiden ihmisten kanssa kuin esimerkiksi vanhempieni ja sukulaisten kanssa. Kun ei ole opetettu sellaista kulttuuria. Meidän koko suvussa ollaan aika "kylmiä". Se on itseäni aina harmittanut. En tiedä kärsiikö muut sukulaiseni siitä, mutta ainakin se näkyy siinä että ei meitä nuoria enää kiinnosta tehdä lapsia tällaiseen jäävuorisukuun. Eli suvunjatkajia ei näytä enää tulevan.
Vierailija kirjoitti:
En nyt varsinaisesti hoitaja ole, mutta sosiaalialalla kuitenkin. Työssäni vaativien asiakkaiden kanssa empatiakyky katoaa kyllä nopeasti, samaa ovat kollegat sanoneet. Sillä ei tätä työtä tehdä, ystävällinen, asiallinen ja inhimillinen lähestystapa on ehkä oikeammin ajateltu. Siviilielämässä olen hyvinkin empaattinen.
Tää on vähän sama kuin minä nuorena ja naivina tyttönä sain ekan työpaikkani kaupan kassana. Ajattelin, että voi kun on kivaa päästä tekemään töitä ihmisten parissa ja olla iloinen ja ystävällinen kaikille ❤️.
Ei helvetti sentään mikä pettymys se oli. En osannut kuvitellakaan kuinka kauheita monet ihmiset voivat olla. Moni asiakas tuntui oikein tahallaan haluavan saada minut itkemään. En itkenyt heidän nähden, mutta tauoilla ja kotona kyllä. Olin liian herkkä vielä silloin ja se työ sairastutti minut masennukseen ja aloin saada paniikkikohtauksiakin. Lisäksi minusta tuli suorastaan ihmisvihaaja pitkäksi aikaa, kunnes sain pääni kuntoon. Nykyään tiedän, että ei kaikki ihmiset ole pahoja, joten turha olla ihmisvihaaja. Mutta en myöskään ole enää se hyväuskoinen herttainen empaatikko, vaan tasaisen ystävällinen kaikille ja jos se ei kelpaa, olkoon kelpaamatta, itteeni en siitä enää suostu ottamaan.
En ole ihmisläheisessä työssä nykyään, mutta ymmärrän että sellaisessa työssä pitää osata suojata itsensä, koska kaikki eivät ole kivoja.
Olet siis vähän niin kuin ensitreffit alttarilla Tuula, töissä varmaan potilaille mukava mutta Miikalle oli tympeä jääkalikka.
Onpa ihanaa, että olet hoitamillesi ihmisille noin lämmin. Luulen, että tässä voi olla kyse siitä, että työssä panet tavallaan oman itsesi, omat tarpeesi ja tunteesi syrjään (vaikka tunnetkin iloa ja tunteesi vanhuksia kohtaan ovat ihan aitoja tunteita). Mäkin oon omassa työssäni tosi paljon kannustavampi ja lämpimämpi kuin omassa elämässä. Hoitaja en ole.