Tiedättekö ihmistyypin, joka kysyy kysymyksen (kuulumisista keskusteltaessa), mutta ei jää kuuntelemaan vastausta?

Jep.

Siskoni. Todella rasittavaa. Eipä olla juuri yhteyksissä enää.

Tunnen yhden tuollaisen herrasmiehen. Hänelle on vaikea kertoa mitään juttua, kun keskeyttää aina enkä saa kerrottua asiaa loppuun.

Tiedän. Eikä liity kuulumisiin vaan myös työasioihin. Kysyy jotakin ja vastauksen parin sanan jälkeen alkaa pälpättää päälle yleensä vielä ohi asian ytimen.

Mä saatan itse tehdä tota välillä. Jännitän sosiaalisia tilanteita ihan tajuttoman paljon ja ahdistun hiljaisista hetkistä, jolloin tiedän, että pitäisi puhua jotain. Yleensä sen hetken kun toinen käyttää vastaamiseen, mietin jo kuumeisesti mitä seuraavaksi sanoisin. Sitten jos joku asia tulee mieleen, niin se pitää sanoa heti, koska kohta se unohtuu ja sitten jäädyn kokonaan.

Jatkuvasti saan itseni kiinni myös siitä, että olen kysynyt jonkun asian (tiedän ja muistan kysyneeni), mutta en yhtään muista, että mitä toinen vastasi.

Tätä tapahtuu yleensä vain kahdenkesken jutellessa. Jos keskusteluun osallistuu muita, niin oma olo on paljon rennompi, koska muut kannattelevat juttua ja voi keskittyä vaan kuuntelemaan vailla paineita omasta puhumisesta.

Jos yhtään ärsytyksen lomassa helpottaa, niin voin sanoa, että nämä keskustelut ainakin mulla ovat todella kovan ponnistelun takana. Tiedän, että olen sosiaalisesti kömpelö ja toki tsemppaan koko ajan kohti normaalimpaa, mutta se ei ole helppoa.

Kyllä, eräs kaukaisempi sukulainen. Oli aika surrealistinen kokemus kerran käydä puhelinkeskustelu hänen kanssaan. Soitin hänelle kysyäkseni kyytiä itselleni ja poikaystävälleni kaupungista toiseen. Toinen vaihtoehto oli sitten tulla junalla. Sain hänen kanssaan keskustelun auki sen verran, että kysyin olisiko mahdollista saada erään sukutilaisuuden jälkeen kyyti takaisin, kun hän karkasi höpöttelemään omia asioitaan. Puhelun aikana tarkensin kolme kertaa, että mukaan olisi tulossa myös poikaystäväni, ja joka kerta vastaus oli "Okei, mutta sitten Sirpa kertoi....". Jäin hämmentyneeseen käsitykseen, että ilmeisesti kyyti sitten järjestyi. Kun sitten tilaisuudessa tapasimme kasvokkain ja esittelin poikaystäväni, joka tulisi myös kyytiin, täti ehti aloittaa taas iloisen papatuksen, ennen kuin äkkiä vaikeni hämmästyneenä ja ihmetteli luulleensa, että olin tulossa yksinäni. Autossa olisi ollut tilaa vain minulle. Eipä siinä, turvauduimme sitten junaan, johon emme olleet varanneet lippuja. Onneksi juna ei ollut kovin täynnä ja saimme matkustaa rauhassa, mutta ainakaan silloin konduktööriltä ei ollut mahdollista ostaa paikkalippuja, joten jos olisimme istuneet jonkun paikalla, olisimme jatkuvasti joutuneet vaihtamaan paikkaa. Oli todella turhauttava kokemus kaiken kaikkiaan käydä keskustelua tädin kaltaisen ihmisen kanssa!