Lue keskustelun säännöt.
Kokemuksia heikkohermoisuudesta (piirteenä) ja syyttävästä kasvatustyylistä?
08.04.2022 |
Tuli vain mieleen. Olen aikuisiällä tiedostanut, miten sellainen on ollut raskasta eikä normaalia kasvatustyyliä tai suhtautumista.
Molemmat vanhempani ovat heikkohermoisia, siis ihan tavanomaisten asioiden kanssa eivätkä mieti, miten heidän negatiivinen ja aggressiivinen/syyttävä suhtautuminen ja hermostumisensa ovat vaikuttaneet muihin.
Kun lapsena minulle kävi onnettomuus koulussa, ja opettaja halusi soittaa kotiin vanhempaa hakemaan, niin menin paniikkiin. Tiesin ettei kotiin soittaminen olisi hyvä idea, äiti suuttuisi ja syyttäisi minua ja hermostuisi siitä, että joutuisi tulemaan hakemaan. No, opettaja soitti kuitenkin, ja antoi puhelimen minulle, äiti kirosi ja huusi puhelimeen ettei ehdi tulemaan, on juuri leipomassa, kaduin sitä että soitettiin. Pääsin kaverin ja kepinoksasta tukea pidellen kotiin.
Tuo yksi esimerkki.
Yleensä meno ei noin raflaavaa, mutta perushommana se, että he hermostuvat ja sättivät. Aikuisiällä sama jatkuu, joudun miettimään mitä sanoa ja miten ja missä seurassa, etenkään isän aikana ei voi puhua mitään.
Surkuhupaisaa on se, että itselläni on ptsd ja ahdistus, mutta joudun olemaan se, joka koettaa heidän hermojaan sitten rauhoitella. En voi luottaa heihin ja parasta on, kun luotan ja turvaan itseeni.
Usein on vielä käynyt niin, että he ovat antaneet täysin vääriä elämänohjeita.
Lapsena koin, että eivät ole oikeat vanhempani. Toivoin orpokotiin menemistä. Jonkinlainen ymmärtäminen ja yhteys on puuttunut alusta lähtien.
Kommentit (9)
Hyvä aloitus. Nimenomaan heikkohermoisuus on hyvä termi ja itselläni on samat kokemukset, erityisesti isästäni. Tällä ei ole narsismin kanssa tekemistä, vaan ilmeisesti hoitamattoman masennuksen ja omien traumojen. Niitä kun ei ole osattu käsitellä, tuloksena on hermoheikko vanhempi, joka ei kestä mitään ja menettää hermonsa ihan luonnollisista asioistakin. Itselleni hermostuttiin jos tulin kuumeeseen ja syyllistettiin siitä. Taustalla oli heikkohermoisen pelko ja ärtymys siitä, että joutuu viemään lapsen lääkäriin. Jne.
Valitettavasti olen perinyt nuo piirteet jossakin määrin itse, mutta en ole siksi hommannut lapsia enkä eläimiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On kokemusta myös tällaisesta vanhemmasta. Äitini on ollut hyvin herkkä ja suhtautunut normaaleihin teiniyden vaikeuksiinikin hyvin yliampuvasti, mikä on aiheuttanut itselleni arpia.. Esimerkkinä teiniajan raskautuminen, jolloin olisin toivonut tukea ja apua äidiltä. Hän dramaattisesti puhui ystäviensä kanssa puhelimeen oven toisella puolella, kuinka hänellä oli niin vaikeaa.. Syytti minua ja halusi minut myös ulos kamppeineni jos synnytän lapsen.. tuo oli kaikkein pahin esimerkki toki, mutta pienemmässä mittakaavassa oli myös syyttelyä asioista, joita en esim. muistanut tehdä, kuten roskapussin vientiä. Kaikki mitä jätin tekemättä oli vain kiusaa. Oikeasti olin vain normaali, tosin rakkautta kaipaava (ja hunningolla oleva) teini joka unohteli asioita.. Kyllä rakkaudella ja empatialla pääsee pidemmälle kuin syyttävällä sormella.
On kokemusta erään sukulaisen kanssa. Todella todella raskasta ja vaikeaa ymmärtää miksi ei ainakaan puheiden tasolla voi nähdä virheitä ikinä itsessään.
Vierailija kirjoitti:
Onnea narsistivanhemmistasi.
Vaikea sanoa. On tuokin mahdollista, ainakin siinä mielessä, että heitä ei ole kiinnostanut lapsen omat tarpeet ja halut. Koko ajan se miten olin omana itsenäni, oli jotenkin väärin. Siis ihan niin, että kun lapsena olin lukutoukka ja rakastin lukemista, niin se käännettiin negatiiviseksi asiaksi: isä yhtäkkiä suuttui illalla, kun olin kaikessa rauhassa (noin tokaluokkalaisena) lukemassa Viisikkoa että "monesko kirja nyt menossa? Mikset mene ulos kuten muut?" Meni täysin tunnelma, oli pilattu se mistä tykkäsin. Koetin lukea salaa omassa huonessa kirjoja, äiti monasti huusi kirosanojen kera että nyt hiihtämään (itse hiihdon perään) ja olin taas paniikissa.
Isä ei voinut sietää myöskään sitä, että puhuin enemmän kuin muutaman sanan. Kerta kerran jälkeen, jatkuen aikuisikään ja nykypäiviin asti, hän keskeytti ja aloitti sättimisen "sano lyhyesti! tiivistä!" ja usein hän kesken asian saattoi vaan kääntää selän ja lähteä menemään (todella loukkaavaa) - lapsena aivan käsittämättömän tuntuista ja jälleen jättää epävarmuuden tunteeseen.
Minkäänlaista turvallista ja hedelmällistä kasvattamista en saanut, opin television kautta esim pedofilian vaaroista.
Ilmeisesti siksi, että heitä ei kiinnostanut itseään tarpeeksi, jonkinlaista välinpitämättömyyttä.
Joulut ja lahjat kanssa jääneet mietityttämään. Molemmilla aina ollut sellainen suhtautuminen, että missään nimessä ei pidä nähdä vaivaa toisen eteen. Ei todellakaan kuunneltu mitä toivoit, heillä on kummallakin pinttynyt vakaumus, että ei ole tarvetta sellaiseen ja kunhan lapset ovat vaan samanlaisia kuin yleisesti.
Jos jokin virhe kävi, esim kerran oltiin ravintolassa (tod harvinaista) ja 3-v sisarukselta tippui haarukka lattialle, isä hermostui taas ylimitoitetusti (kuten aina) ja sanoi, ettei enää koskaan mennä ravintoloihin, koska te ette osaa olla.
Jonkinlaista kapeakatseisuutta, heikkohermoisuutta ja negatiivisuuttta, jos ei narsismia.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä aloitus. Nimenomaan heikkohermoisuus on hyvä termi ja itselläni on samat kokemukset, erityisesti isästäni. Tällä ei ole narsismin kanssa tekemistä, vaan ilmeisesti hoitamattoman masennuksen ja omien traumojen. Niitä kun ei ole osattu käsitellä, tuloksena on hermoheikko vanhempi, joka ei kestä mitään ja menettää hermonsa ihan luonnollisista asioistakin. Itselleni hermostuttiin jos tulin kuumeeseen ja syyllistettiin siitä. Taustalla oli heikkohermoisen pelko ja ärtymys siitä, että joutuu viemään lapsen lääkäriin. Jne.
Valitettavasti olen perinyt nuo piirteet jossakin määrin itse, mutta en ole siksi hommannut lapsia enkä eläimiä.
Juu, vaikea sanoa. Kirjoitin tuohon edeltävään kommenttiin tätä sivuten myös. Kipeytymisestä hermostuttiin myös meillä, mutta niin, että äiti saattoi huutaa ettei aio auttaa ja mitäs nyt saat vatsakipuja, omaa vikaa, muilla ne menee normaalisti (eritt. vaikeat kuukautiskivut, myöhem. epäilys endometrioosista) eikä tarjonnut buranoita vaan päinvastoin sanoi että lääkkeitä ei kannata ottaa. Lopulta itse älysin ottaa vaan. Isä taas ihan suoraan mitätöi, esim oli hammastulehdus päällä, niin isä kivahtaa "sulla mitään ole!" Kun sain ptsd:n aikuisiällä, isä huusi siihen ilkkuvalla ilmeellä "paskat sulla mitään ptsdää ole" ja kädellä perään heilutus. Olin kuitenkin kokenut vakavan jutun, josta tiesi, mutta hänen käsityksensä mukaan, mitään ei saa olla.
Jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puolustukseksi: äidistä kuitenkin löytyy myös lämpöä ja tukea, mutta se ei ole siis varmaa, riippuu hermoista. Välillä saattoi olla noin, että hän ei sitten auta ja huusi sen ääneen, mutta oli monia kertoja, kun flunssassa ja keuhkoputkentulehduksessa auttoi ja teki kuumia juomia. Äiti kuitenkin välittää aidosti, mutta hänen kohdallaan jonkinlainen ajattelemattomuus ja osaamattomuus ehkä enemmän kohdillaan, tai jotain, no, vaikea ymmärtää kyllä kaikkea.... Isä sen sijaan on sentyyppinen , että olen kysynyt monasti äidiltä, miksi ihmeessä hän on halunnut perheen kun ei perheestä tykkää. Epäsosiaalisuus ja epävarmuus, niitä voi nähdä ymmärtävämmältä kantilta, mutta kaikkea ei voi niinkään selittää. En luota.
Ehkä sen puitteissa mitä kyenneet, niin tehneet. Näin voisi sanoa, jotta jäisi tämän kirjoittamisesta nyt suht ok olo ja muutenkin.
Pidä heidät kaukana, soittele joskus. Ei sinun tarvitse toimia hermojen rauhoittajana, joillakin se vaan yltyy. Onneksi sinulla on oma elämä ja tulevaisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pidä heidät kaukana, soittele joskus. Ei sinun tarvitse toimia hermojen rauhoittajana, joillakin se vaan yltyy. Onneksi sinulla on oma elämä ja tulevaisuutta.
Etäisyys on tarpeen. Välillä vaan, kun mulla ei ole juurikaan ystäviä (muuttamisia, ystävällä perhehässäkkä jne) eikä miestä, niin edelleen tukeudun äitiin esim puhelimitse. Mutta jälleen tuli muistutus yhden tärkeän jutun kautta, että vain omaan itseen kannattaa luottaa ja arviointikykyyn. Viittaan tällä siihen, kun yleensä käy niin että jos puhun jostain aiheesta äidin kanssa, niin hänellä on siihen mun arviointia vastaan olevat näkemykset ja sellaiset vinkit, jotka eivät pohjaudu omaan ajattelemiseen vaan ihan muuhun. Usein puhelinkuulumiset menevät ok, mutta sitten kun eivät mene, niin on aikalaista, ja syynä on isä, joka sivusta tulee ärhentelemään puhelun lopettamista - hermonsa eivät kestä, jos äidin kanssa setvitään jotain. Yleensä kysyn kun soitan, että onko isä lähistöllä, koetan välttää ikävää tunnelmaa jne.
Rajat ja näin.
Onnea narsistivanhemmistasi.