Ajatelkaa että se tapettu tyttö
oli viimeisiksi sanoikseen sanonut "ettei tahdo kuolla"!
En voi mitään muuta kuin itkeä ja ajatella sen kohtaloa!
Kommentit (12)
Mutta tuo itkeminen? Onko tyttö ollut teille jotenkin tuttu? Itse en ole kenenkään tuntemattoman kohtaloa osannut itkeä, Jokelan yhteydessä hieman mutta se oli ennennäkemätöntä Suomessa. Myös parin potilaani tilannetta olen oikeasti itkenyt, mutta heihin minulla onkin ollut pidempi hoitosuhde (olen psykologi).
Itkeäkin toki saa, mutta kunhan ei jätä omia toimiaan pelkkään itkuun. Tavalla tai toisella voi kai jotain tehdä sille, että apua tarvitsevien ihmisten elämä Suomessa paranee.
oli viimeisiksi sanoikseen sanonut "ettei tahdo kuolla"!
En voi mitään muuta kuin itkeä ja ajatella sen kohtaloa!
tätä hurjaa suremista tuntemattomien ihmisten puolesta. Annetaan omaisten surra, eikä ruveta mässäilemään.
Jokainen tässä elämässä joutuu kohtaamaan sitä ihan henkilökohtaista suruakin ja silloin on itkun paikka.
Kai mä eläydyn liikaa tytön ja tytön perheen asemaan.
tätä hurjaa suremista tuntemattomien ihmisten puolesta. Annetaan omaisten surra, eikä ruveta mässäilemään.
Jokainen tässä elämässä joutuu kohtaamaan sitä ihan henkilökohtaista suruakin ja silloin on itkun paikka.
Jos joku itkee, se on yhtä oikea tapa teagoida kuin sinunkin!
Mikä helvetin jumala sinä olet?
Tämä tapaus muistuttaa minua menneestä, ystävästäni.
En voi ymmärtää tätä maailmaa, olen todella vihainen. Lisää rahaa mielenterveystyöhön!!!!
Itkeäkin toki saa, mutta kunhan ei jätä omia toimiaan pelkkään itkuun. Tavalla tai toisella voi kai jotain tehdä sille, että apua tarvitsevien ihmisten elämä Suomessa paranee.
Eli empatialla tarkoita sintä, että menee vaikka avantoon rypemään räpiköimään hukkuneen viereen kun taas sympatialla sitä, että ymmärtää hädän ja heittää kepin avuksi.
Muistan kun yläasteella paras kaverini teki itsarin, oliin tunnettu vauvasta asti kun naapurissa asuttiin. Kuoleman jälkeisenä päivänä kaikki yhtäkkiä olikin niin suruissaan ja ollu hänen parhaita kavereita (vaikka ei ollu koskaa edes puhunu) Koulun kaikki opettajat kertoivat aamunavauksessa kuinka ihana ja pirteä tyttö hän oli ollut ja kuinka kaikki kaipaavat (suurin osa ei ollut koskaan edes opettanut häntä, eikä tuntenut ollenkaan) Yhtäkkiä kaikilla oli hirveä tarve surra ja heitä piti kohdella hellästi ja heitä piti kuunnella surussaan. Musta se oli tosi tekopyhää, että yhtäkkiä niitä kiinnostaakin kun se on jo kuollu, vaikka sillon kun vielä eli niin kiusattiin tai ei puhuttu ollenkaan. Se loukkas mua ja tytön lähiomaisia paljon. Tavallaan meidän surua vähäteltiin ja niiden täysin tuntemattomien surua piti jotenkin ylistää ja ymmärtää.
Ja itkenyt olen silmät punaisiksi. Silti mun käy sääli tuo murhaajakin.