Kallu täyttää 70 vuotta

Entinen Leijonapuolustaja ja maajoukkueen monivuotinen päävalmentaja Kalevi ”Kallu” Numminen täyttää sunnuntaina 31. tammikuuta kunnioitettavat 70 vuotta. Kallun ansiot jääkiekon parissa ovat todella mittavat ja moninaiset – tamperelainen on vaikuttanut rakastamansa lajin parissa pelaajana, valmentajana, seurajohtajana ja välinevalmistajana.







Nummisen ansiolista on todella laaja ja kattava. Sieltä löytyy mm. 143 A-maaottelua (seitsemät MM-kisat ja kahdet olympialaiset) pelaajana ja 165 A-maaottelua (viidet MM-kisat, yhdet olympialaiset ja yksi Kanada Cup) Leijonien päävalmentajana vuosina 1973-74 ja 1977-1982. Seurajoukkue Tapparassa mies saavutti pelaajana, valmentajana ja managerina yhteensä 17 SM-mitalia (kahdeksan kultaa, kuusi hopeaa ja kolme pronssia). Kallu on Suomen Jääkiekkoleijona numero 44 ja hänelle on myönnetty Suomen Jääkiekkoliiton suuri ansioristi numero 12.







Suomen Jääkiekkoliitto onnittelee Kallua!







Alla kokonaisuudessaan Paavo Mäkilän toimittama juttu, josta käy ilmi 70-vuotispäiviään viettävän Kalevi Nummisen ajatuksia jääkiekon tilasta vuonna 2010.











Elämä on kuin kiekkopeli







Elämän voi katsoa jakautuvan niin kuin kiekkopelin kolmeen erään: 0-20 lapsuus ja nuoruus, 21-40 keski-ikä, 41-60 myöhäiskeski-ikä. Tämän jälkeen monille suodaan myös jatkoaika. Kallulla jatkoaika on hyvässä vauhdissa!







Kaikki nämä erät heijastavat hänen ”tietään” Tampereen Tammelasta Sorsapuiston ja Koulukadun luonnonjäiltä Suomen ensimmäiselle Koulukadun tekojäälle (1956) ja sieltä edelleen Suomen ensimmäiseen jäähalliin Hakametsään (1965). Tielle mahtuu muitakin palloilulajeja kuin jääkiekko. Kallu pelasi koripalloa Pyrinnössä, jalkapalloa Ilves-Kissoissa ja Kalevan Pedoissa sekä jääpalloa Ilves-Kissoissa. Jääkiekkoura alkoi aikoinaan TBK:ssa (1952) ja jatkui myöhemmin Tapparassa, kun TBK´n nimi vaihtui Tapparaksi. Lapsilla ja nuorilla oli aikaa ja mahdollisuuksia harrastaa monia lajeja, sillä ohjattu junioritoiminta alkoi vasta C-junioreista ja jatkui B- ja A- junioreihin. Tämä oli ehkä yksi syy miksi he viettivät melkein kaiken vapaa-aikansa ulkona. Siellä he keksivät itse ne monenlaiset ”höntsypelit”, joita pihoilla ja luonnonjäillä harrastettiin. Into ja vauhti olivat joskus niin hurjia, ettei syömään meinannut ehtiä!







Kallu sai omista vaatimattomista kotioloistaan hyvät rakennuspalikat omaan elämäänsä. Isä Arvo harrasti kotiseudullaan Ruoveden Tuuhoskylässä yleisurheilua ja palkittiin piirikunnallisissa kilpailuissa pituushypyssä, kuulantyönnössä ja kiekonheitossa. Toinen esimerkki ja kannustaja Kallun liikuntaharrastuksille oli Olga- äidin sisaren poika Esko Valkama, joka voitti Ilves- Kissoissa jalkapallon Suomen mestaruuden (1950) ja edusti Suomea Helsingin Olympiakisoissa (1952). Joka pyhäiset kirkossakäynnit kuuluivat perheen traditioihin ja niistä ammennettiin voimia ja ohjeita arjen toimintoihin.







Viime aikoina Kallu on pohtinut paljon liikunnan peruskysymyksiä ja on huolissaan suomalaisen jääkiekon nykytilasta ja tulevaisuudesta.







Perusseuran merkitys







Koko suomalaisen urheilujärjestelmän kulmakiven muodostavat perusseurat ja niissä tapahtuva pitkäjännitteinen lasten ja nuorten valmennus- ja kasvatustyö. Tämän asian tärkeys ja merkitys unohtuu usein vanhemmissa ikäluokissa (B- ja A- juniorit) ja jää niin sanotun ”business-urheilun” jalkoihin nopeiden pikavoittojen ja menestyksen toivossa. Suomalaiseen palloilukulttuuriin on pesiytynyt liikaa ulkomaisten pelaajien ihannointi ja hankinta. Kaiken huippuna on se, että usein näille ”hankinnoille” maksetaan suuremmat palkkiot kuin omille, kotimaisille pelaajille. Tästä seuraa seuroille suuria taloudellisia vaikeuksia. Järkevämpää olisi sijoittaa oman seuran juniorivalmennuksen laatuun, jotta motivoituneista ja lahjakkaista omista junioreista kasvaisi taitavia liigapelaajia. Paikkakunnan omilla liigapelaajilla olisi myös paremmat mahdollisuudet saada halli täyteen, sillä fanit samastuvat heihin varmasti helpommin kuin vieraisiin hankintoihin. Viime kauden SM- liigajoukkueiden yhteiset tappiot olivat sitä luokkaa, että toista samanlaista kautta ei monen seuran budjetti kestä.







Valmentaja – kasvattaja







Jotta näin ei tapahtuisi, tulisi liiton ja seurojen panostaa taloudellisesti valmentajakoulutukseen. Koulutettaviksi tulisi löytää oikeanlaisia valmentajatyyppejä, joilla on jo käytännön kokemusta pelaamisesta, esimerkiksi uransa lopettaneita pelaajia. Uransa aikana pelaaja kartuttaa omaa pääomaansa eli hiljaista tietoaan peliin ja pelaamiseen liittyvistä käytännön asioista. Hyvältä valmentajalta edellytetään tällaisen tiedon lisäksi hyvää koulutusta ja ennen kaikkea intohimoa omaa lajia kohtaan. Valmentajan tulisi oivaltaa, että hän on myös kasvattaja, joka ”kasvattaa” ennen kaikkea omalla esimerkillään. Mitä nuoremmista valmennettavista on kysymys, sitä enemmän valmentaja toimii esimerkkinä ja sitä vaativampi hänen tehtävänsä on valmentajana.







Pitkä tie







Lapsen ja nuoren kasvu- ja kehitysprosessi on ajallisesti pitkä ja monitahoinen. Sitä tulee vahvistaa yksilölliset edellytykset huomioon ottaen, vaikka kyseessä olisi nk. joukkuelaji. Aika lapsesta (5 -15 v) nuoreksi urheilijaksi kestää noin 10 vuotta. Valmistautuminen huippu – urheilijaksi kestää noin seitsemän vuotta (15 – 22 v). Tie on pitkä ja kivinen. Sen läpikäymiseen vaaditaan paljon sekä nuorelta itseltään että valmentajilta. Kasvuympäristön suuri merkitys koko prosessin tukemisessa saattaa muodostua onnistumisen suhteen ratkaisevaksi.







Useimmat maailman parhaista NHL - jääkiekkoilijoista (58 %) ovat kotoisin Kanadan Ontarion takametsistä, missä on kova taistelu jokapäiväisestä toimeentulosta ja paremmasta elämänlaadusta. Sieltä tuleville nuorille on kasvanut luja TAHTO ja ASENNE päästä jääkiekon avulla kiinni parempaan elintasoon. He ovat lapsesta lähtien omaksuneet sen tosiasian, että mitään ei saa ilmaiseksi, vaan sen eteen on tehtävä itse pitkäjännitteistä ja kovaa työtä. He ovat oivaltaneet, että tätä tarvitaan jotta pystyisi aikuisena (NHL:ssä) pelaamaan täydet minuutit kolmessa – neljässä ottelussa viikon aikana ja käymään lisäksi läpi päivittäiset harjoitukset (1- 2 h) sekä öiset pelinjälkeiset matkat pelipaikalta toiselle. Ammattilaisurheilijan elämä ei ole ”ruusuilla tanssimista”, vaan kovaa työtä!







Olosuhteet







Ilmaston lämpeneminen aikaansaa sen, että etelä- ja keski - Suomessa luonnonjääkausi jää todella lyhyeksi tai jäätä ei tule lainkaan. Kohtalainen jäähalliverkosto antaa kuitenkin useimmille halukkaille mahdollisuuden jääliikuntalajien harrastamiseen. Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä myös sellaisille lapsille, nuorille, aikuisille, vanhuksille ja perheille, jotka eivät halua tai pysty kustantamaan jäävuoromaksuja, tulisi antaa mahdollisuus liikkua jäällä. Tätä tilannetta parantaisivat nk. avojääpuistot, joissa ei olisi lainkaan laitoja ja jotka voisivat kiemurrella lähimaastossa sen eri muotoja (nousuja, laskuja) hyväksi käyttäen. Näiden puistojen käyttö olisi ilmaista ja niitä voitaisiin pystyttää juuri sinne, missä on eniten käyttäjiä. Vanhempien ei tarvitsisi kuljettaa lasta tai lapsiaan jäähalliin toiselle puolelle kaupunkia, vaan jäälle voitaisiin kävellä tai kelkkailla yhdessä.



Esimerkiksi toissatalvena Tampereen kenttämiehet joutuivat seisomaan ”tumput suorina” päiväkausia, kun jäädytysmahdollisuutta ei tullut millään. Näin ”hukatuilla” palkkamenoilla olisi varmasti saatu 2-3 avojäätä ja kenttämiehille mielekästä tekemistä. Nykyaikainen jäädytysmattosysteemi mahdollistaa tällaisen toiminnan. Jäätä voidaan saada helposti sinne missä sitä eniten tarvitaan ja käytetään.







Vaikka olemme pieni kansa ja jääkiekkohistoriamme huipputasolla on melko lyhyt moneen muuhun maahan verrattuna, on menestyksemme kansainvälisellä tasolla viimeisinä vuosikymmeninä ollut hyvä. Menestyäksemme myös tulevaisuudessa, meidän tulisi saada liikkeelle ”suurempia” nuorisomassoja. Näistä massoista ammattitaitoiset valmentajat pystyisivät jalostamaan uusia jääkiekkosukupolvia, sellaisia, joilla on oikea tahto ja asenne menestyä. Tässä mielessä olemme jääkiekon perimmäisten kysymysten äärellä. Voisi sanoa, että suomalaisten perheiden aktiivisuus ratkaisee suomalaisen jääkiekkoilun menestyksen tulevaisuudessa. Kuntien päättäjien ensisijaiseksi tehtäväksi jää monipuolisten mahdollisuuksien luominen.











Elämän perustaidot







Jääkiekkojoukkueen menestymisen ratkaisee usein pelaajien yksilölliset PERUSTAIDOT ja se, miten hyvin kukin pelaaja pystyy hyödyntämään omia taitojaan yhdessä toimien kulloinkin asetetun yhteisen päämäärän suuntaisesti. Tilanteita, jotka edellyttävät samanlaista toimintamallia, tulee jokaisen eteen jatkuvasti. Tällöin voi puhua elämän PERUSTAITOJEN (itsen ja toisten kunnioittamisen, rehellisyyden, aitouden, empaattisuuden jne.) hallinnasta ja käytöstä. Kun nämä taidot opitaan kodin, päiväkodin ja koulun turvallisessa ilmapiirissä, niiden soveltaminen onnistuu helposti myös näiden ulkopuolella ja erilaisissa harrastuksissa. Meidän kasvattajien rooli tämän oppimisprosessin tukemisessa on todella haastava, mutta palkitseva. Usein päämäärän saavuttaminen ei onnistu ensimmäisellä yrityksellä, vaan vaatii positiivista asennetta (uskoa onnistumiseen), useita toistoja (kokeiluja samalla tai toisella tavalla) ja oikeanlaatuista ohjausta (ei käskyjä, vaan kysymyksiä). Kun päämäärä sitten saavutetaan, on ilo ainakin kaksinkertainen. Me onnistuimme! Me teimme sen!





Veli Kajander