En osaa olla tasavertaisessa parisuhteessa

Ärsyttää, väsyttää ja inhottaa oma ajattelumaailma.

Olen seurustellut tässä nyt 8kk miehen kanssa, jonka kanssa kaikki kohtaa todella hyvin. Mies arvostaa ja kunnioittaa minua, meillä on tosi hyvä olla yhdessä. Ei mitään valitettavaa. Keskusteluyhteys on tosi hyvä, ja kaikesta voidaan puhua. Tää on ollut alusta asti kaikkea mitä olen osannut toiselta toivoa.

Kunnes sitten taas, vanhat pelot alkoi nostaa päätään ja pelkään että oikeasti pilaan taas kaiken ja harmittaa niin paljon koko oma pää.

Olen tullut tunnepuolella satutetuksi ja petetyksi aiemmassa suhteessa ja en vain tunnu voivan luottaa enää. Tää on niin kuluttavaa kun järki sanoo että älä pilaa tätä, ja takaraivossa ääni huutaa että pieleen se menee kuitenkin ja ei se mies sua enää kauaa jaksa. Oon alkanut tuntemaan mustasukkaisuutta miehestä, sen menneestä elämästä yms, ihan älyttömistä aiheista joille ei ole pienintäkään syytä, mies ei ole milloinkaan tehnyt mitään miksi mulla olisi syytä epäillä sitä.

Miten tätä idioottimaista piirrettä saa itsestään korjattua vai pitääkö tässä lähteä jonnekin terapiaan, en tiedä. Tiedän vaan että pilaan lupaavat suhteet siksi että muutun hysteeriseksi ääliöksi heti kun tunteet alkaa olla tosi vahvat.

Nämä ei ole noussut aiheeksi tai ongelmaksi missään muualla kun mun omassa päässä, mies on autuaan tietämätön ja tosi onnellinen siitä että on tavannut mut. Meillä on omat erilliset elämät, osoitteet, harrastukset yms. Siis normaalia peruselämää, ja on ihanaa ettei roikuta toisissamme tai olla riippuvaisia toisesta, nähdään kuitenkin paljon ja ollaan tekemisissä. Ongelma nyt vaan on omassa päässä se että kun alkuhuuman jatkuva yhteydenpito ja huuma on tasoittunut, niin alan tuntea käsittämätöntä pelkoa että toinen vetäytyy.

Oon niin väsynyt ja pettynyt itseeni.