Miksi Suomessa kaikki harrastukset pitää ottaa niin pirun vakavasti?

Olen soittanut pianoa vuosikaudet esiintymättä yhtikäs missään. Olen keilannut neljännesvuosisadan ja olen ollut vain seuran sisäisissä viikkokilpailuissa. Kesäisin purjehdin, eikä siinäkään ole koskaan tullut mieleen kilpailla. 

En siis jaa aloittajan kokemusta kilpailupakosta.

Jossain määrin kyllä, mutta olen kyllä onnistunut löytämään "tavoitteettomia" harratuksia. Nämä ovat seurattomia, yksin tai kaverien kanssa tehtävää ajanvietettä.

Itse veikkaan että se johtuu siitä, että Suomi on samanlainen suorituskeskeinen häpeä kulttuuri, kuin vaikka Japani. Perusteluja ei ole.

Kansalaisopiston harrastusryhmissä on aina ollut leppoisan hauskaa. Toki saa mennä esiintymään ja osallistua näyttelyihin, mutta ei ketään velvoiteta mihinkään. Toisia motivoi juuri esiintymiset, mutta itse nautiskelen juuri siitä, että voi nautiskella tunneilla. Minulla ei ole lainkaan kilpailuviettiä, joten nämä valisemani harrastuslajit sopivat erinomaisesti.

Nuorena opiskelin musiikkiopistossa, jonka opetussuunnitelmaan kuuluivat esiintymiset, mutta ei niissäkään määritelty, kuinka suurelle yleisölle tai missä esiintyy.

Suomalaiseen luonteeseen ja kulttuuriin kuuluu vähän sellainen, että ihan sama mitä teet, niin se pitää tehdä täysillä, hampaat irvessä ja niska limassa. Oli kyse sitten työstä, opiskelusta, juhlimisesta, harrastuksesta.

Oman tuttavapiirin perusteella vanhemmat siinä toteuttavat omia unelmiaan. Kun kysyntää on, seurat siihen vastaavat.

Itse olen ainakin nähnyt harrastusryhmiä laidasta laitaan. On eri tasoisia joukkueita ja ryhmiä. On kilpailuhenkisiä ja tavoitteellisia ja on rentoa höntsäilyä haluavia ryhmiä. En ihan ymmärrä tuota ongelmaa. Lisäksi voi harrastaa ihan yksinkin omia juttuja, jos se tuntuu hyvältä vaihtoehdolta.

Höpö höpö.

Itse olen soittanut musiikkiopistossa, ja nykyään lapseni soittavat siellä. Musiikkiopisto lienee tavoitteellisimmasta päästä harrastuksista, ja osa opiskelijoista suuntautuu jopa ammattiin.

Mutta se vaihe, että olisi ”pakko” osallistua kilpailuihin, tulee ehkä yhdelle prosentille musiikkiopiston opiskelijoista.

Vähän samanlaisia kokemuksia kuoroharrastuksesta. Mitään matalan kynnyksen ryhmiä ei juurikaan ole, joka paikkaan laulukokeet ja treenata pitää aktiivisesti.

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiseen luonteeseen ja kulttuuriin kuuluu vähän sellainen, että ihan sama mitä teet, niin se pitää tehdä täysillä, hampaat irvessä ja niska limassa. Oli kyse sitten työstä, opiskelusta, juhlimisesta, harrastuksesta.

Minulla on kyllä aivan toinen kokemus suomalaisuudesta. Nimenomaan britit ja jenkit soittavat paljon tavoitteellisemmin ja osallistuvat enemmän erilaisiin musiikkikilpailuihin. Siitä yksinkertaisesta syystä, että heillä musiikin opiskelu toimii stipendipohjaisesti ja on hyvin paljon kalliimpaa. Meillä on leppoisat valtion tukemat musiikkiopistot. Saman uskoisin pätevän moneen muuhunkin harrastukseen.

Minusta tuo on hiukan lieventynyt. "Hullun paljon" harrastava ei mielestäni saa yhtä paljon ymmärrystä kuin vielä 20v sitten. Muutoksessa on hyvää ja huonoa.

Vierailija kirjoitti:

Oman tuttavapiirin perusteella vanhemmat siinä toteuttavat omia unelmiaan. Kun kysyntää on, seurat siihen vastaavat.

Ehkä ainakin urheilun puolella mennään vanhempien tarpeiden mukaan. Lasten oletetaan joissakin lajeissa aloittavan 4-5-vuotiaana, iässä, jossa kukaan ei vielä voi tehdä itsenäisiä päätöksiä, ja keskimäärin urheiluharrastus lopetetaan 11-vuotiaana, siinä iässä, kun aletaan olla valmista tekemään itsenäisiä päätöksiä.

Tärkeää olisi, että juuri 11-12-vuotiaille löytyisi monenlaista matalan kynnyksen toimintaa, jotta nämä jo yhteen harrastukseen väsyneet löytäisivät mielekästä tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Vähän samanlaisia kokemuksia kuoroharrastuksesta. Mitään matalan kynnyksen ryhmiä ei juurikaan ole, joka paikkaan laulukokeet ja treenata pitää aktiivisesti.

Kyllä niitä matalan kynnyksen kuorojakin on, tosin iso osa niistä on eläkeläisille tarkoitettuja, mutta muitakin löytyy. Niiden kohderyhmää ovat kuitenkin yleensä ihmiset, jotka eivät laula erityisen hyvin. Jos taas haluaa paremmin laulavaan porukkaan, jossa ohjelmistokin on vaativampaa, on meininki yleensä hyvin sitovaa. Harkat jopa 2,5h kestoisia, lisäksi pitkiä lauantaiharkkoja, vähän väliä esiintymisiä, ja silloin tällöin reissataan kauemmaskin.