Lue keskustelun säännöt.
Parisuhdeongelma: miten saada mies panostamaan parisuhteeseen?
19.03.2022 |
Siinäpä kysymys lyhyesti ja ytimekkäästi. Mies on ollut aina vähän semmoinen jäyhä jököttäjä, mutta nyt korona-ajan etätyömoodissa hän on muuttunut vielä aiempaakin passiiviseksi. Osallistuu kyllä kotitöihin ja arki rullaa ihan kivasti, jos siltä ei odota liikoja.
Itselleni on tullut ongelmaksi se, että koen muuttuneeni miehelle itsestäänselvyydeksi. Haluaisin edes kerran viikossa kotona tehtyjen etätyöpäivien jälkeen tehdä jotain mukavaa yhdessä, mutta mies lösähtää mieluummin 8 tietokoneen takana vietetyn tunnin jälkeen sohvalle kännykkä kädessä jatkamaan ruutuaikaa. Koskaan ei ehdota itse mitään yhdessätekemistä, mutta lähtee kyllä mukaan lenkille tai vaikka kirjastoon kunhan vain itse teen aloitteen. Sama juttu viikonloppuisin: koskaan ei enää tehdä mitään muuta kuin jäkitetään kotona ellen suunnittele ja ideoi tekemistä itse.
Olen yrittänyt puhua tästä miehelle, että koen jääväni kakkoseksi ruutuajalle ja tunnen, että olen muuttunut kodin huonekaluksi, jonka kanssa ei keksi muuta tekemistä kuin tuijottaa telkkaria. Mies sanoo ymmärtävänsä minua, mutta samaan aikaan tähdentää, että hän on vaan tuollainen kuin on. Että hän ei vaan osaa keksiä meille yhteistä tekemistä ja että hän ei vaan ole "sellainen", jolle huomioiminen tulee luonnostaan.
Meillä on aika pitkä liitto takana ja koska olen itsekin enemmän arkinen ja "järkevä" ihminen kuin elämyksiä hakeva romantikko, olen tyytynyt siihen, että puolisoni on vastuuntuntoinen ja luotettava vaikkakin epäromanttinen. Nyt kuitenkin huomaan jonkun itsessäni muuttuneen ja 10-vuotishääpäiväkin kului riidellessä, koska olin kuulemma turhan "huomionhakuinen". Olin tehnyt meille ruokaa ja leiponut meille kakun, ja olin hyvissä ajoin vinkannut, että kukkakimppu olisi ihana lahja. En saanut sitä enkä mitään muutakaan, koska hääpäivämme osui arkipäivälle, eikä mies muka ehtinyt kukkakauppaan eikä vain tullut ajatelleeksi, että kukkia voi tilata suoraan kotiin interfloran kautta.
Jotenkin tämä miehen flegmaattisuus, ajattelemattomuus ja passiivisuus on alkanut painaa toden teolla. Huomaan olevani kateellinen naisille, joiden miehet suunnittelevat puolisoilleen kivoja yhteisiä illanviettoja, reissuja tai ihan mitä tahansa omalähtöisesti ajatuksena halu viettää puolison kanssa yhteistä aikaa hänet huomioiden. Olenko jotenkin kohtuuton kun toivon, että vaikka huomionosoittaminen ei luonnistu mieheltäni luontevasti, niin hän voisi edes yrittää opetella näyttämään muullakin kuin aamupalan tekemisellä, että olen hänelle tärkeä ja että hän haluaa olla kanssani. Ymmärrän kyllä työkiireet ja väsymyksen, mutta onko kohtuutonta toivoa merkkipäivänä kukkakimppua tai sitä, että mies haluaisi viettää kanssani edes kerran kuukaudessa viikonloppuna aikaa kodin seinien ulkopuolella vaikka kahvikupillisella lähikahvilassa jos ei muuta keksi?
Dear parviäly, olenko yksin tämän ongelman kanssa ja pystyttekö samaistumaan tähän tunteeseen?
Kommentit (18)
En osaa ottaa kantaa muuhun kuin etätyöhön. Kun 10 vuotta sitten siirryin etätöihin, jaksoin oikein hyvin tehdä vapaa-ajallani kaikkea. Oikeastaan paljon enemmänkin kuin ollessani lähitöissä. Tunnen monia, jotka ovat aloittaneet etätyöt vasta nyt pandemian aikana ja koska alkuun oli ihan suotavaakin, ettei käyty yhtään missään koronaviruksen takia, moni jämähti siihen tilanteeseen. Nyt, kun voisi taas käydä, ei jakseta tai ei huvita. Mitä jos yksinkertaisesti vain varaisit pöydän jostan hyvästä ravintolasta? Lähteminenhän on yleensä se vaikein asia, mutta kun on perillä, onkin ihan mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun puolisoosi. Meillä minä olen se, joka ei jaksaisi panostaa. Olen aiemmin sairastanut masennuksen ja tiedän, että tämä aikaansaamattomuus ja apaattinen olotila on lähellä sitä, se ei vain ole yhtä pahana kuin silloin eikä (vielä?) ole somaattisia oireita. Lisäksi tunnustan olevani nettiriippuvainen. Siksi olen nytkin tällä palstalla samalla kun syön lounasta. Minun pitäisi ensin hoitaa itseni kuntoon ennen kuin jaksaisin hoitaa parisuhdetta, mutta masennuksen inhottavuus on juuri siinä, ettei sitä tee mieli edes hoitaa, koska on niin lamaantunut ja kaikki on niin yhdentekevää.
Työt hoidan kyllä, samoin muut tehtävät. Mutta niiden lisäksi en mitään muuta jaksaisikaan.
Todennäköisesti naista vaihtamalla voisi intoa panostukseen löytyä.
Et mitenkään. Tuollaisen pesläpi käyttää sinua vuosikymmenet kynnysmattonaan - jos vain annat. Eikä hän mikään jäyhä ole, vaan yksinkertaisesti tunnevammainen kuspiä.
Ap, kyllä peli on ton tyypin osalta jo menetetty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla samanlainen mies. Tuskin se mikskään muuttuu. Kannattaa alkaa panostaa itseensä. Uus hiusmalli ja kroppa kuntoon elleivät jo ole. Kun ootte yhdessä kaupassa ni flirttailet miespuolisen myyjän kanssa. Ala viettää aikaasi muualla, viikonloppuna illalla yksin vaikka elokuviin ja grillin kautta kotiin. Siinä sit ukko miettii miten on ilta menny ja kenen kanssa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehestä itsestään sen pitäisi lähteä. Varmaan hän sitten on tuollainen pohjimmiltaan, kuten sanookin ja kuten olet jo aiemmin tiennyt. Ehkä korona-aika on vielä mahdollistanut hänelle entistä aidomman "omana itsenään" olemisen. Jos ei hän näe tarvetta muutokselle, et voi sitä hänestä ulos pakottaa etkä pusertaa.
Mies vihaa... mikäs on kun et tarjoa mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaistun puolisoosi. Meillä minä olen se, joka ei jaksaisi panostaa. Olen aiemmin sairastanut masennuksen ja tiedän, että tämä aikaansaamattomuus ja apaattinen olotila on lähellä sitä, se ei vain ole yhtä pahana kuin silloin eikä (vielä?) ole somaattisia oireita. Lisäksi tunnustan olevani nettiriippuvainen. Siksi olen nytkin tällä palstalla samalla kun syön lounasta. Minun pitäisi ensin hoitaa itseni kuntoon ennen kuin jaksaisin hoitaa parisuhdetta, mutta masennuksen inhottavuus on juuri siinä, ettei sitä tee mieli edes hoitaa, koska on niin lamaantunut ja kaikki on niin yhdentekevää.
Työt hoidan kyllä, samoin muut tehtävät. Mutta niiden lisäksi en mitään muuta jaksaisikaan.
Tälle yläpeukkuja, aloittajan miehelle alapeukkuja.
En tajua mikä ongelma tässä on, jos kerran väität, ettet ole romanttinen tyyppi.
Sovitte, että kerran viikossa tehdään jotain ja jos mies on huono keksimään, niin sinä ideoit (kun mies kerran aina on kuitenkin mukaan lähdössä). Järjestätte illat vuorotellen ja laitat vaikka jääkaapin oveen listan mitä haluaisit tehdä ja mies siitä sitten valkkailee jonkun, saa keksiä itsekin jos tulee jotain mieleen. Esim. ravintolaillallinen, lautapeli-ilta, kävelylenkki tms.
Jos haluat juhlapäivinä kukkia sanot sen suoraan ja merkkaat päivät selvästi vaikka yhteiseen kalenteriin, niin etteivät pääse mieheltä unohtumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lupaa aina peppureikää palkinnoksi.
Hei sisko, täällä sama juttu ja samat selitykset, eikä mitään muutosta tiedossa keskusteluista huolimatta. Meillä takana yhteistä taivalta kohta 20 vuotta ja samoin olen tuntenut itseni huonekaluksi ja tapetiksi jo pitkään. Alan pikku hiljaa ymmärtämään mitä se "huomion muualta hakeminen" tarkoittaa ja miten siihen voi sortua. En ole minäkään mikään "high maintenance", mutta ehkä se onkin osa ongelmaa. Kun en ole alusta asti vaatinut paljoa, niin nyt en saa edes sitä vähää mihin olisin tyytyväinen. Koirakin saa nykyään enemmän silityksiä kuin minä.
Miehelläni on ainakin ihan selkeä digiriippuvuus. Pyysin yhtenä päivänä että olisi edes sen päivän ilman nettiä, niin kysymys oli että miksi. Selitä siinä sitten että olisi kiva joskus puhua muutenkin kuin seinille. Kauhea riita asiasta, kun hän ei näe siinä mitään ongelmaa. Yritin sanoa että kun jumitat sen kanssa koko ajan ja että se vaikuttaa jo ihan selvästi sun mielialaankin, niin eikö tauko olisi paikallaan tai jonkinlainen tuntirajoite käytölle. Ei kuulemma.
Ehkä meidän pitäisi kehitellä yhteisiä tekemisiä ja menoja vaan kavereiden ja ystävien kanssa, ja antaa näiden jököttää ihan itsekseen. MIllähän kohdalla ne tajuaisi että se huonekalu on lähtenyt kävelemään.
En minäkään ihan tällaiseksi elämääni kuvitellut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et voi muuttaa toista ihmistä. Voit yrittää, mutta et onnistua. Vain itseensä voi vaikuttaa, joten joko hyväksyt tilanteen, tai sitten et hyväksy ja jätät hänet, koska hän ei ole enää sinulle sitä mitä koet tarvivasi. Yksinkertaista ja raakaa.
Vierailija kirjoitti:
Samaistun puolisoosi. Meillä minä olen se, joka ei jaksaisi panostaa. Olen aiemmin sairastanut masennuksen … .
Mitä hittoa sinä tänne kirjoitat? Sairas masentunut? Luuletko että sinusta on kenelkekään mitään apua kun etsitään NORMAALIEN ihmisten ongelmiin apua? Mene pois!
Miehesi kuitenkin tekee asioita sinun pyynnöstäsi. Itse erosin 20 vuoden suhteesta, kun mies yksinkertaisesti kieltäytyi kaikesta. Pikkuhiljaa irrottautui kaikesta yhteisestä. Lopulta kieltäytyi jo lähtemästä ruokakauppaankaan mukaan. Olin aina yksin. Yritin puhua ja puhua, mutta mies pilkkasi läheisriippuvaiseksi.
Kiitos kaikista asiallisista ja ehkä myös asiattomista vastauksista, niitä on ollut hauska lueskella. Ap:llä ei ole akuuttia laihdutustarvetta ja kehtaan väittää olevani ikäisekseni (kohta 40) oikein mukavan näköinen.
Tiivistääkseni vielä ongelmani, jonka osa olikin hyvin ymmärtänyt: ongelma ei ole siinä, ettemme tekisi asioita yhdessä vaan siinä, että asioita tehdään aina ja vain minun aloitteestani. Siitä tulee olo, että olen yksin vastuussa parisuhteemme hoitamisesta ja mieheni on vähän niin kuin joku koira, jonka kytken hihnaan ja vien mukanani menoihin, jotka olen suunnitellut alusta loppuun itse.
Silloin kun olimme vielä molemmat lähitöissä kaupungin keskustassa, kävimme usein kahvilla töiden jälkeen ja tapasimme välillä yhdessä kavereitakin. Tuolloin ei ollut niin suurta tarvetta tehdä viikonloppuisin ihmeempiä, koska arkena tuli jo puuhasteltua osana työmatkoja kaikkea pientä.
Oikea, kipeältä tuntuva ongelma tästä on tullut nyt vasta korona-aikana, jolloin olemme olleet koko ajan kotona. Minua ei haittaisi keksiä meille yhteistä tekemistä yhdeksän kertaa kymmenestä, jos mies hoitaisi edes sen yhden kerran. Yhteisen ajan priorisoiminen ja laatuajan järjestäminen on mielestäni ihan yhtä tärkeää toisen huomioimista kuin vaikka aamukahvin keittäminen valmiiksi kun toinen vielä nukkuu. Jotenkin on niin tympeää, että yhtäkkiä koko suhde tuntuu näivettyvän kokoon, jos en jaksa olla pysyvästi se aktiivinen osapuoli. Kaipaisin niin kovasti sitä, että saisin edes joskus olla se osapuoli, jolle joku muu on suunnitellut kaikki valmiiksi koska se joku haluaa viettää kanssani laatuaikaa. Nyt alkaa jo tuntua siltä, että voisin yhtä hyvin lakata yrittämästä ja lähteä leffaan, kahvilaan ja lenkille yksinäni tai kaverin kanssa ja jättää miehen sohvan pohjalle räpläämään puhelintaan kun ei kerran muuta halua oma-aloitteisesti tehdä.
-ap-
Treenaa kostokroppa niin mies alkaa panostamaan parisuhteeseen ettei menetä sinua ja timmiä peppuasi 😜