Onko sulla kokemusta muistisairaasta läheisestä?

Miksi pelkää kuolemaa , ei elämä muistisairaana ole elämisen arvoista , alkuvaiheessa voi olla mutta pidemmälle mennyt on muuttanut ihmisen . Eikä läheiselle ole helppoa katsella muuttuvaa ihmistä .

Vaimolla on hitaasti etenevä rappeuma. Ei aiheuta vielä pahoja muistiongelmia, vaikka jotakin on havaittavissa; huomaa sen itsekkin.

Pahinta tuossa on luonteen muuttuminen. On jo ihan eri ihminen mihin aikoinaan tutustuin ja rakastuin.

Lisäksi mielialat ailahtelevat arvaamatta reunasta reunaan ihan ilman mitään syytä. 

Välillä on miltei oma entinen itsensä ja sitten silmänräpäyksessä muuttuu raivoavaksi olennoksi jota ei voi tunnistaa. Välillä taas painuu epätoivon syövereihin tai muuttuu kaikesta täysin välinpitämättömäksi.

Tuommoisen "kohtauksen" päällä ollessa ei itse välttämättä ymmärrä sen johtuvan sairudesta, vaan syyttää asioista ja pahasta olosta muita; esim. minua.

Tämä ei yhtään helpota minun oloani, kun kuitenkin tiedän mistä kaikki johtuu ja näen kuinka paha hänellä on välillä olla.

Tässä ei tiedä kuinka kauan jaksan itse pitää huolta kaikesta; toimeentulosta, taloudesta, katsoa vaimon perään vaikka hän ei vielä varsinaisesti jatkuvaa hoivaa tarvitsekkaan ja on täysin oikeustoimikelpoinen. Koskaan ei kuitenkaan voi olla varma mitä tänään on keksitty, minne menty ja kenen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ei tiedä kuinka kauan jaksan itse pitää huolta kaikesta; toimeentulosta, taloudesta, katsoa vaimon perään vaikka hän ei vielä varsinaisesti jatkuvaa hoivaa tarvitsekkaan ja on täysin oikeustoimikelpoinen. Koskaan ei kuitenkaan voi olla varma mitä tänään on keksitty, minne menty ja kenen kanssa.

Tuo on totta, aikuisen, ajoittain lapsen tasolla olevan peräänkatsominen 24h päivässä on omaisille todella raskasta. Jopa raskainta koko sairaudessa. Ikinä ei tiedä mitä toinen keksii, vaikka olisikin yhä oikeustoimikelpoinen. Jatkuvasti oltava varuillaan, kuulosteltava tilannetta hälytysvalmiudessa. Silti ruoka hiiltyy mustaksi mikrossa, puurokattila palaa pohjaan, lääkkeet otettu taas väärin, lattialla saattaa olla ulostetta tai irronneita hampaita, kahvinkeitin joka kerran rikki koska purut onkin kaadettu vesiastiaan, ynnä muuta.

Kaikki kunnia pitkälle kotihoidolle, mutta omaistenkin jaksamisen kannalta muistisairaan pitäisi voida päästä laitokseen heti kun ongelmia alkaa olla jatkuvasti. 3v lapsiakaan ei voi jättää yksin kotiin päiväksi selviämään.

Varmasti on raskasta ja osittain epätoivoista.

Myös mummoni sekosi kun keskellä yötä puki takkia päälle maalla, että lähtee ratikalla töihin.

Olen varmaan ainoa joka pelkää, ainakin murtaa sydämen kun saa kuulla että on huonossa kunnossa, kuitenkin lääkitystä annettu.

Aina joku on Altzheimerin omaavaan omaishoitaja, en voi kun toivoa voimia ja vertaistukea,

Olen miettinyt että jos oletettu puolisoni sairastuisi, kykenenkö omaishoitajaksi, en ole varma, mutta jos kokemusta tulisi mielipide voisi vaihtua. Entä jos itse sairastuu jaksaisiko hän hoitaa mua, epäilen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Miksi pelkää kuolemaa , ei elämä muistisairaana ole elämisen arvoista , alkuvaiheessa voi olla mutta pidemmälle mennyt on muuttanut ihmisen . Eikä läheiselle ole helppoa katsella muuttuvaa ihmistä .

Kaikki me kuollaan, pelkään vain että hän kuolee koska en kestä hautajaisia,

Tarkoitatko että pitäis tehdä itsari, jotkut tekeekin kun ei kestä itseään.

Kuitenkin on aina joku joka vie ulos, hammaslääkäriin ja huolehtii ollen edunvalvoja. Sekin on raskasta koska näkee kunnon joka hiipuu, ja oman raskaan työn lisäksi joutuukin huolehtimaan.

Ap