Mikä minussa on vikana? Käytännössä mitkään ihmissuhteeni eivät kestä.

Miksi sukulaisten kanssa tuntuu ulkopuoliselta?

Sekaisin en toisista ihmisistä mene mutta muuten kuulostaa samalta kuin itselläni!

No eikös ainakin epävakaaseen personaallisuuteen kuulu tuollainen mustavalkoisuus ja uusien ihmissuhteiden intensiivisyys.

Mieheni? Onko sinulla siis mies? Eikö se ole ihmissuhde? Vai eikö sekään ole kestänyt? Kutsutko satunnaista panoa mieheksesi?

Nimenomaan tuo mitä nro 3 sanoi, hyvin mustavalkoinen ajattelu, ihmiset ovat joko ihailtavan hyviä tai sitten läpeensä pahoja (tai täysin olemattomia ja unohdettavissa). Tällainen ajattelu on tyypillistä persoonallisuushäiriöisille.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni? Onko sinulla siis mies? Eikö se ole ihmissuhde? Vai eikö sekään ole kestänyt? Kutsutko satunnaista panoa mieheksesi?

Kai se nyt miehen pitää kun parisuhtessa saa olla intensiivisen kiinnostunut, mutta kaverisuhteessa tuollainen kyllä on ahdistavaa ja aiheuttaa ihmisten häipymistä.

Epävakaalle ääni täältäkin.

Oletko läski?

Tuo intensiivisyys ei kuulosta terveeltä, ja karkottaa normaalit ihmiset.

Miten tuo epävakaa persoonallisuus ilmenee? Ja millainen se on parisuhteessa?

Itse joskus nuorempana heräsin yhden tärkeän ystävyyden päättymisen jälkeen ajattelemaan, että tarpeeni keskustella asioita on hyvin intensiivinen. Niin, eihän hyvissä keskusteluissa ole mitään pahaa ja parhaimmillaan ne on introverteillä hyvin intensiivisiä, mutta... Minulla oli siihen aikaan jokin elämän käännekohta, joten tavallaan kaadoin kaiken toisen niskaan. Ei se ollut kunnon vuorovaikutusta, jossa vaaditaan myös kuuntelemisen taitoa. Tavallaan siis, jos joku ajattelee energioiden kautta, läsnäoloni oli enemmän toisen energiaa kuluttavaa kuin energiaa antavaa. Yhdessä nauraminen ja yhteisten asioiden kokeminen kuuluu kaikkiin ihmissihteisiin, välillä pitäisi olla keveää ja helppoa olla yhdessä niin jaksaa myös ne ikävät ajat.

Niin, ja olen ihan tavallinen itse. Ei ole mitään masennuksia, persoonallisuushäiriöitä tai muita. En vain perinteisesti suomalaisena omannut kovin hyviä sosiaalisia taitoja ja tunnetaitoni oli olemattomat.

Mieti, että oletko henkilö, jonka tapaaminen on raskasta? Haluaisitko itse tavata itseäsi, jos kuuntelisit itseäsi?

Minulla on traumatausta ja varmaan joku persoonallisuushäiriökin, ne kun tuppaavat tulemaan lapsuuden traumoista.

Minulla on aina ollut jonkin verran kavereita, mutta olen huomannut, että en oikeastaan kaipaa niitä. Lapsuudenkavereista ei jäänyt ketään, enkä myöskään halua muistella lapsuuttani kenenkään kanssa, joten parempi näin.

Nuorena aikuisena yritin kavereita etsiä, mutta tajusin nopeasti, että minulla oli ideaalikäsitys ystävistä. Sellaista leffamaista yhdessäoloa, kaikki on kivaa ja tehdään kaikki yhdessä. Ongelma vain on, että minä en itse halua olla sellainen ihminen. Minä olen mieluummin kotona lukemassa kirjaa kuin kaverin kanssa kaupungilla.

Nyt aikuisena kavereita tarttuu mm. työelämästä, mutta koska se yhdistävin tekijä onkin työ, nämä kaveruudet hiipuvat jossain vaiheessa sen jälkeen, kun jompikumpi on vaihtanut työpaikkaa.

Ja se on ihan ok ja elämää. Minun on hyvä näin.

Aloin miettimään tätä syvemmin ja sukulaisten kanssa tuntuu luultavasti ulkopuoliselta siksi, koska minua on aina kohdeltu samoin kuin jotain todella etäistä perhetuttua. Kukaan harvoin ottaa minuun yhteyttä itse, sukulaisten yhteydenotot ovat olleet aina vanhempieni kautta. Mikä on kai aika outoa.

Siis kyllä, minulla on mies, ja syy siihen miksi tämä on ainoa vakaa ihmissuhteeni on se että mieheeni tutustuessa ei tullut sitä päätä huumaavaa intensiivistä kiinnostusta. En tiedä miksi.

Tämä voi kyllä olla jonkun traumankin tuotosta. Vanhempiani ei ole ikinä kiinnostanut asiani mitenkään kummemmin, eikä kumpikaan näistä oikein edes jaksa vieläkään muistaa mitä elämässäni tapahtuu tai mistä pidän. Koen että minulla ei ole ikinä ollut samanlaista sosiaalista tukipilaria elämässä kuin muilla.

Ap

Minun vanhempani eivät olleet kiinnostuneet asioistani, silti olen oppinut kunnioittamaan toisia ihmisinä ja heidän rajojaan (en intoile liikaa, enkä tunge iholle) mutta myös tarpeitaan (olen saatavilla heitä varten). 

Voisiko olla, että sinulla aktivoituu jokin traumasidos jo lupaavalta vaikuttavasta ystävyyssuhteesta? Silloin suhteesta tulee sinulle huumetta nousuineen ja laskuineen. 

Veikkaisin myös jotain persoonallisuushäiriön mahdollisuutta. Epävakaa on naisilla yleisempi, narsismi miehillä. Ainakin narsistit ovat innoissaan rakkauspommittamassa, mutta sitten myös hyllyttävät vastapuolta oman mielensä mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on traumatausta ja varmaan joku persoonallisuushäiriökin, ne kun tuppaavat tulemaan lapsuuden traumoista.

Minulla on aina ollut jonkin verran kavereita, mutta olen huomannut, että en oikeastaan kaipaa niitä. Lapsuudenkavereista ei jäänyt ketään, enkä myöskään halua muistella lapsuuttani kenenkään kanssa, joten parempi näin.

Nuorena aikuisena yritin kavereita etsiä, mutta tajusin nopeasti, että minulla oli ideaalikäsitys ystävistä. Sellaista leffamaista yhdessäoloa, kaikki on kivaa ja tehdään kaikki yhdessä. Ongelma vain on, että minä en itse halua olla sellainen ihminen. Minä olen mieluummin kotona lukemassa kirjaa kuin kaverin kanssa kaupungilla.

Nyt aikuisena kavereita tarttuu mm. työelämästä, mutta koska se yhdistävin tekijä onkin työ, nämä kaveruudet hiipuvat jossain vaiheessa sen jälkeen, kun jompikumpi on vaihtanut työpaikkaa.

Ja se on ihan ok ja elämää. Minun on hyvä näin.

Kuulostaa ihan minun tilanteeltani.

Vaikka tutustun ihmisiin melko helposti, en vain osaa/halua/jaksa ylläpitää suhteita.

Nuorempana asia suretti minua, nykyään olen sinut itseni ja tilanteeni kanssa

Minulla sama juttu. Eikä helpota se, että jouduin nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle. Siitäkin tulee monesti ihmisille jotain ennakkoasenteita, vaikka kerron sairauksistani vain jos joku itse kysyy. Noh, sukulaisteni kanssa tulen toimeen hyvin vaikka nähdään melko harvoin.

Vierailija kirjoitti:

Oletko läski?

Tosi relevantti kysymys! :D

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani eivät olleet kiinnostuneet asioistani, silti olen oppinut kunnioittamaan toisia ihmisinä ja heidän rajojaan (en intoile liikaa, enkä tunge iholle) mutta myös tarpeitaan (olen saatavilla heitä varten). 

Voisiko olla, että sinulla aktivoituu jokin traumasidos jo lupaavalta vaikuttavasta ystävyyssuhteesta? Silloin suhteesta tulee sinulle huumetta nousuineen ja laskuineen. 

Veikkaisin myös jotain persoonallisuushäiriön mahdollisuutta. Epävakaa on naisilla yleisempi, narsismi miehillä. Ainakin narsistit ovat innoissaan rakkauspommittamassa, mutta sitten myös hyllyttävät vastapuolta oman mielensä mukaan. 

Voi olla. Olen kyllä hieman oppinut hillitsemään tuota innokkuutta aikuisiällä kun olen tajunnut ettei se ole normaalia. Itselläni noita omia rajoja ei taas ole, mikä tekee muiden rajojen tunnustelusta hankalaa. En aina hahmota missä ne rajat liian innokkuuden, normaalin huomioimisen ja liian vähän välillä menevät. Olen saanut kommenttia että en uskalla sanoa ei, ja olen usein valmis tekemään liikaa muiden iloksi oman jaksamisen kustannuksella.

Ap

Onko perheesi dynamiikka muilta osin millainen? Viesteistäsi ei saa hirveästi näin vähällä tiedolla irti mutta eivät sukulaissuhteesi tai perheesi ihan tyypillisiltä kuullosta. Epävakaa kehittyy yleensä juuri lapsuuden hylkäämiskokemuksista ja traumoista.

Vierailija kirjoitti:

Aloin miettimään tätä syvemmin ja sukulaisten kanssa tuntuu luultavasti ulkopuoliselta siksi, koska minua on aina kohdeltu samoin kuin jotain todella etäistä perhetuttua. Kukaan harvoin ottaa minuun yhteyttä itse, sukulaisten yhteydenotot ovat olleet aina vanhempieni kautta. Mikä on kai aika outoa.

Siis kyllä, minulla on mies, ja syy siihen miksi tämä on ainoa vakaa ihmissuhteeni on se että mieheeni tutustuessa ei tullut sitä päätä huumaavaa intensiivistä kiinnostusta. En tiedä miksi.

Tämä voi kyllä olla jonkun traumankin tuotosta. Vanhempiani ei ole ikinä kiinnostanut asiani mitenkään kummemmin, eikä kumpikaan näistä oikein edes jaksa vieläkään muistaa mitä elämässäni tapahtuu tai mistä pidän. Koen että minulla ei ole ikinä ollut samanlaista sosiaalista tukipilaria elämässä kuin muilla.

Ap

Minulla on ihan sama ongelma kuin sinulla ja samanlaiset vanhemmatkin...muistan olleeni lapsena hyvin yksinäinen ja halusin koko ajan kiihkeästi olla joidenkin muiden vanhempien lapsi, ja ripustauduinkin aina muitten vanhempiin.

En muista yksittäisiä ns tavallisia vuorovaikutustilanteita vanhempieni kanssa lapsuudesta, mutta eiköhän ne olleet samanlaisia kuin nykyään: äiti kysyy mitä kuuluu ja alkaa sitten puhua omista asioistaan, säästä tai jos kommentoi minun asiaani niin tyyli on hyvin etäisesti mihinkään liittyvä ajatuksenjuoksu, esim minä kerron jääneeni juuri rekan alle, äiti ei reagoi tunnetasolla mitenkään, naurahtaa ja alkaa pohtia miten "monetkin ihmiset toisinaan jäävät rekan alle vaikka tietysti ehkä muitakin kuin rekka-autoja maailmassa on, ja muitakin kulkuvälineitä, no, joka tapauksessa ostin tänään lisää kahvia". Isä ei edes esitä olevansa kiinnostunut vaan alkaa paasata omia asioitaan, ja kehua itseään.

Eli ei mikään ihme jos on tarve saada intensiivistä huomiota ja huolenpitoa, kun ei ole saanut sitä siinä vaiheessa kun se on ollut olennaista terveen persoonallisuuden kehittämiseen..

Kuulostaa aika paljon aspergerista, vaikka se diagnoosi nykyään onkin autisminkirjon diagnoosin alaisena. Mulla on siis diagnosoitu asperger ja samaistun täysin mitä sä ap kuvailet itsestäsi. Tosin oon nykyään paljon rohkeampi sosiaalisesti kuin lapsena, mutta edelleen jännitän kovasti sosiaalisia tilanteita ja luulen, että koko ajan pitäis olla jossain höpöttämässä ihmisille kaikkea, jotta kaverisuhde näihin pysyis kasassa. Meinaan ilmoittautua nyt lähipäivinä ens kuussa Punaisen Ristin järjestämälle kaveritaitojen kurssille ja toivon, että pääsisin mukaan. Tarviin paljon tota kurssia. Kuvittelen ihmisillä olevan paljon kiireitä enkä uskalla kovin usein soittaa niille tän kuvitelman takia. Syksyllä 2019 tyrin yhen kaverisuhteen toisen aspergerihmisen kanssa, koska me ollaan aika erilaisia ja oonkin miettinyt tän jälkeen, että oonkohan ollut aika ylimielinen, koska vain ton takia en oo ollu sen ihmisen kanssa enää yhteydessä. Ja siis aina sukulaisten ja muiden perheenjäsenten seurassa tunnen itseni aika vieraaksi erilaisuuteni takia. Hyvät suhteet mulla on edelleen perheenjäseniin ja sukulaisiin. Silti olis ihan kiva, että olis myös ihan sukulaisten ulkopuolisia kavereita. Näin ranskan kielen pääaineopiskelijana oon ollut ihastunut yhteen ranskalaiseen nuoreen naiseen nyt parin vuoden ajan ja vaihdossa ollessani haluaisin käydä tapaamassa sitä ja sen perhettä siellä Ranskassa. Ihastuneena yks ihminen voi vallata helposti toisen ihmisen mielen voimakkaasti myös aspergereilla ja mulle on tapahtunut myös näin sen ranskalaisen nuoren naisen kohdalla. Mutta katsoo nyt mitä tostakin tulee.

Mutta yliopistovaihtoon ainakin haluan, sillä oon unelmoinut siitä jo vuosia. Sanokoon kuka mitä sanokoon. Suomen ulkopuolella on myös elämää.

M27