Mikä minussa on vikana? Käytännössä mitkään ihmissuhteeni eivät kestä.

Vierailija kirjoitti:

Onko perheesi dynamiikka muilta osin millainen? Viesteistäsi ei saa hirveästi näin vähällä tiedolla irti mutta eivät sukulaissuhteesi tai perheesi ihan tyypillisiltä kuullosta. Epävakaa kehittyy yleensä juuri lapsuuden hylkäämiskokemuksista ja traumoista.

Vanhempani riitelivät paljon lapsuudessani ennen kuin nämä erosivat joskus kun olin ala-asteella. He eivät ole väleissä nykyään. Minulla ei ole sisaruksia. Eron jälkeenkin vanhempani riitelivät yleensä minun asioistani, mm. kumpi joutuu viemään harrastuksiin ja kumpi maksaa mitäkin. Harrastukset loppui oikeastaan siihen kun kaikki oli niin kaukana ja kumpikaan ei halunnut viedä. Molemmat myös unohti jatkuvasti asioitani, kerrankin tulin koulun jälkeen kotiin, laitoin harrastuskamat valmiiksi ja kysyin äidiltä monelta lähdetään. Tämä oli unohtanut (viikottain aina samana päivänä samaan aikaan tapahtuvan) harrastukseni, ja veti tavaroidenpaiskomis-raivarit siitä että tämä joutuu kuskaamaan minua sellaisiin vielä työpäivien jälkeen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko perheesi dynamiikka muilta osin millainen? Viesteistäsi ei saa hirveästi näin vähällä tiedolla irti mutta eivät sukulaissuhteesi tai perheesi ihan tyypillisiltä kuullosta. Epävakaa kehittyy yleensä juuri lapsuuden hylkäämiskokemuksista ja traumoista.

Vanhempani riitelivät paljon lapsuudessani ennen kuin nämä erosivat joskus kun olin ala-asteella. He eivät ole väleissä nykyään. Minulla ei ole sisaruksia. Eron jälkeenkin vanhempani riitelivät yleensä minun asioistani, mm. kumpi joutuu viemään harrastuksiin ja kumpi maksaa mitäkin. Harrastukset loppui oikeastaan siihen kun kaikki oli niin kaukana ja kumpikaan ei halunnut viedä. Molemmat myös unohti jatkuvasti asioitani, kerrankin tulin koulun jälkeen kotiin, laitoin harrastuskamat valmiiksi ja kysyin äidiltä monelta lähdetään. Tämä oli unohtanut (viikottain aina samana päivänä samaan aikaan tapahtuvan) harrastukseni, ja veti tavaroidenpaiskomis-raivarit siitä että tämä joutuu kuskaamaan minua sellaisiin vielä työpäivien jälkeen.

Ap

Huh huh. Ongelmasi taitaa olla se että et ole tottunut lapsuudessasi ja nuoruudessasi sellaiseen normaaliin tukeen ja huolenpitoon mitä ihmiset saa yleensä perheeltään. Tästä johtuen pieninkin huomionosoitus on sinulle, kuten joku aikaisemmin jo sanoikin, kuin huumetta.

Kannattaa mennä terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko perheesi dynamiikka muilta osin millainen? Viesteistäsi ei saa hirveästi näin vähällä tiedolla irti mutta eivät sukulaissuhteesi tai perheesi ihan tyypillisiltä kuullosta. Epävakaa kehittyy yleensä juuri lapsuuden hylkäämiskokemuksista ja traumoista.

Vanhempani riitelivät paljon lapsuudessani ennen kuin nämä erosivat joskus kun olin ala-asteella. He eivät ole väleissä nykyään. Minulla ei ole sisaruksia. Eron jälkeenkin vanhempani riitelivät yleensä minun asioistani, mm. kumpi joutuu viemään harrastuksiin ja kumpi maksaa mitäkin. Harrastukset loppui oikeastaan siihen kun kaikki oli niin kaukana ja kumpikaan ei halunnut viedä. Molemmat myös unohti jatkuvasti asioitani, kerrankin tulin koulun jälkeen kotiin, laitoin harrastuskamat valmiiksi ja kysyin äidiltä monelta lähdetään. Tämä oli unohtanut (viikottain aina samana päivänä samaan aikaan tapahtuvan) harrastukseni, ja veti tavaroidenpaiskomis-raivarit siitä että tämä joutuu kuskaamaan minua sellaisiin vielä työpäivien jälkeen.

Ap

Tuolla lapsuudella olisi kummallisempaa jos ei olisi mitään häikkää ihmissuhteissa. Suosittelen samaa kuin ylempi, eli terapiaan vaan.

Mulla myös samanlaisia tuntemuksia. Ja tuo myös täsmää minunkin lapsuuteen, että minun piti huolehtia omista asioistani jo pienenä,enkä saanut huomiota vanhemmiltani paljoakaan, koska heidän aikansa meni riidellessä.

Mun mielestä et tarvitse terapiaa. Olet tiedostanut ongelmasi ja senkin, että se johtuu lapsuudestasi. Nyt voit alkaa elämään erilailla tämän asian kanssa. Ei kaikki tarvitse terapiaa, jos vähän on ongelmia.Kaikilla on, ei meistä täydellisiä tule koskaan.

Traumaperäistä. On tutkimuksia jonka mukaan persoonallisuushäiriöt ovat traumaperäisiä. Ja hyvä onkin koska ph on erittäin leimaava diagnoosi, sen käytöstä ovat jotkut jo luopuneetkin. 

Kun oivallat sopivat terapeutin kanssa mistä käyttäytymisesi johtuu, ja että voit myös löytää uusia tapoja toimia, tilanne muuttuu. Tarvitaan kuitenkin myös traumojen kohtaamista ja niistä vapautumista. Suosittelen kehoperäisiä menetelmiä somatic experiencing, en tiedä mikä sen nimi on suomeksi, mutta uskoisin että löytyy läheltäsi.

Ihmissuhteet vaihtuvat tiuhaan myös ihmisillä, jotka ovat kasvuvaiheessa elämässään. Kun se toinen ei kasva samaan suuntaan.

Ystäväni sanovat että minulla on läheisyysongelma... mutta he eivät oikeastaan tunne minua.

---Garry Shandling, koomikko

Mulla sama ongelma, että kavereita ei oikein ole. Eniten on harmittanut sellaisten kaverisuhteiden päättyminen, missä toinen on ollut tosi avoin ja juttu luistanut ja kaveri kertonut myös henkilökohtaisia asioita, mitkä eivät ole kovinkaan yleisiä kokemuksia. Mulla on ollut tasan samanlaista taustaa, mutta en vaan ole saanut sanotuksi mitään henkilökohtaista vaan pysyn vaiti salailumoodissa suojellakseni läheisten yksityisyyttä ja yksityisasioita. On niin harmittanut kun ei ole ikinä missään kaverisuhteessa voinut luottaa toiseen niin paljon, että kertoisi myös itsestään. Nämä kaverisuhteet tosin ovat AINA hiipuneet siten, että toinen ei viitsikään tavata, joko jaksa tai halua? Että ihan hyvä ehkä ettei ole tullut tuollaisille enempää yksityisasioita lueteltua kun eihän ihmisiin voi luottaa kuitenkaan. Mulla on mies ja lapset kuitenkin ja veljenkin kanssa olen läheinen niin pärjään näillä ihmissuhteilla ok. Joskus kuitenkin toivoisi saavansa itsekin kavereita, edes sellaisia joiden kanssa käydä kahvilla tai kävelyllä tai museossa, mutta aina ihmiset vaan sitten feidaa ja kaverisuhteet on olleet yksipuolisia siinä mielessä. Tiedän, että on olemassa myös tosi hyviä tyyppejä, mutta useimmat niistä on varmaan aika kiireisiä omissa elämissään ja kavereita ja läheisiä on tarpeeksi. Joskus tuntuu, että pitäisi olla jotenkin avuttomampi ja vähemmän kovan tuntuinen, niin pääsisi helpommin suosioon.

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama ongelma, että kavereita ei oikein ole. Eniten on harmittanut sellaisten kaverisuhteiden päättyminen, missä toinen on ollut tosi avoin ja juttu luistanut ja kaveri kertonut myös henkilökohtaisia asioita, mitkä eivät ole kovinkaan yleisiä kokemuksia. Mulla on ollut tasan samanlaista taustaa, mutta en vaan ole saanut sanotuksi mitään henkilökohtaista vaan pysyn vaiti salailumoodissa suojellakseni läheisten yksityisyyttä ja yksityisasioita. On niin harmittanut kun ei ole ikinä missään kaverisuhteessa voinut luottaa toiseen niin paljon, että kertoisi myös itsestään. Nämä kaverisuhteet tosin ovat AINA hiipuneet siten, että toinen ei viitsikään tavata, joko jaksa tai halua? Että ihan hyvä ehkä ettei ole tullut tuollaisille enempää yksityisasioita lueteltua kun eihän ihmisiin voi luottaa kuitenkaan. Mulla on mies ja lapset kuitenkin ja veljenkin kanssa olen läheinen niin pärjään näillä ihmissuhteilla ok. Joskus kuitenkin toivoisi saavansa itsekin kavereita, edes sellaisia joiden kanssa käydä kahvilla tai kävelyllä tai museossa, mutta aina ihmiset vaan sitten feidaa ja kaverisuhteet on olleet yksipuolisia siinä mielessä. Tiedän, että on olemassa myös tosi hyviä tyyppejä, mutta useimmat niistä on varmaan aika kiireisiä omissa elämissään ja kavereita ja läheisiä on tarpeeksi. Joskus tuntuu, että pitäisi olla jotenkin avuttomampi ja vähemmän kovan tuntuinen, niin pääsisi helpommin suosioon.

Voisiko olla, että ne kaverisuhteet on hiipuneet juuri sen vuoksi, kun et ole vastavuoroisesti avautunut omista asioistasi? Siitähän se läheisyys syntyy ja luottamus kasvaa kun asioita jaetaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama ongelma, että kavereita ei oikein ole. Eniten on harmittanut sellaisten kaverisuhteiden päättyminen, missä toinen on ollut tosi avoin ja juttu luistanut ja kaveri kertonut myös henkilökohtaisia asioita, mitkä eivät ole kovinkaan yleisiä kokemuksia. Mulla on ollut tasan samanlaista taustaa, mutta en vaan ole saanut sanotuksi mitään henkilökohtaista vaan pysyn vaiti salailumoodissa suojellakseni läheisten yksityisyyttä ja yksityisasioita. On niin harmittanut kun ei ole ikinä missään kaverisuhteessa voinut luottaa toiseen niin paljon, että kertoisi myös itsestään. Nämä kaverisuhteet tosin ovat AINA hiipuneet siten, että toinen ei viitsikään tavata, joko jaksa tai halua? Että ihan hyvä ehkä ettei ole tullut tuollaisille enempää yksityisasioita lueteltua kun eihän ihmisiin voi luottaa kuitenkaan. Mulla on mies ja lapset kuitenkin ja veljenkin kanssa olen läheinen niin pärjään näillä ihmissuhteilla ok. Joskus kuitenkin toivoisi saavansa itsekin kavereita, edes sellaisia joiden kanssa käydä kahvilla tai kävelyllä tai museossa, mutta aina ihmiset vaan sitten feidaa ja kaverisuhteet on olleet yksipuolisia siinä mielessä. Tiedän, että on olemassa myös tosi hyviä tyyppejä, mutta useimmat niistä on varmaan aika kiireisiä omissa elämissään ja kavereita ja läheisiä on tarpeeksi. Joskus tuntuu, että pitäisi olla jotenkin avuttomampi ja vähemmän kovan tuntuinen, niin pääsisi helpommin suosioon.

Samaa ongelmaa minullakin. Välillä tuntuu, että pitäisi olla jotenkin heikko ja avuton. Toisaalta jos on liian avuton, ehkä alkaa toisesta tuntumaan raskaalta sekin. Asioitani en halua kertoa ennen kuin luottamus on 100 %, juuri siksi, että ne ovat muidenkin asioita. En halua levitellä juoruja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama ongelma, että kavereita ei oikein ole. Eniten on harmittanut sellaisten kaverisuhteiden päättyminen, missä toinen on ollut tosi avoin ja juttu luistanut ja kaveri kertonut myös henkilökohtaisia asioita, mitkä eivät ole kovinkaan yleisiä kokemuksia. Mulla on ollut tasan samanlaista taustaa, mutta en vaan ole saanut sanotuksi mitään henkilökohtaista vaan pysyn vaiti salailumoodissa suojellakseni läheisten yksityisyyttä ja yksityisasioita. On niin harmittanut kun ei ole ikinä missään kaverisuhteessa voinut luottaa toiseen niin paljon, että kertoisi myös itsestään. Nämä kaverisuhteet tosin ovat AINA hiipuneet siten, että toinen ei viitsikään tavata, joko jaksa tai halua? Että ihan hyvä ehkä ettei ole tullut tuollaisille enempää yksityisasioita lueteltua kun eihän ihmisiin voi luottaa kuitenkaan. Mulla on mies ja lapset kuitenkin ja veljenkin kanssa olen läheinen niin pärjään näillä ihmissuhteilla ok. Joskus kuitenkin toivoisi saavansa itsekin kavereita, edes sellaisia joiden kanssa käydä kahvilla tai kävelyllä tai museossa, mutta aina ihmiset vaan sitten feidaa ja kaverisuhteet on olleet yksipuolisia siinä mielessä. Tiedän, että on olemassa myös tosi hyviä tyyppejä, mutta useimmat niistä on varmaan aika kiireisiä omissa elämissään ja kavereita ja läheisiä on tarpeeksi. Joskus tuntuu, että pitäisi olla jotenkin avuttomampi ja vähemmän kovan tuntuinen, niin pääsisi helpommin suosioon.

Voisiko olla, että ne kaverisuhteet on hiipuneet juuri sen vuoksi, kun et ole vastavuoroisesti avautunut omista asioistasi? Siitähän se läheisyys syntyy ja luottamus kasvaa kun asioita jaetaan.

Voi olla, mutta avautuminen olisi ollut vain kiusallista. Minusta tykätään kuitenkin juuri sellaisena asioillaan vaivaamattomana, pärjäävänä luottohenkilönä ja ns. diplomaattina, joten on tuntunut, ettei muita minun asiani sillälailla edes kiinnostaisi jos alkaisin niitä kertoa. Enkä aiokaan koska ne koskettavat myös esim, elossa olevia vanhempiani. Olen myös aika ankara ja itsekriittinen ja kokonaisuudessaan olen liian vakava ja tylsä ulospäin. On paljon hauskempiakin ihmisiä. Ehkäpä luultavasti halu jakaa niitä omiakaan asioita menee kun olen pidättyvämpi jakamaan vaikka keskustelut on olleet ihan soljuvia omista ja yleisistä asioista keskusteluja ja kommentointia. Moni haluaa varmaan jakaa juuri henk.koht. asioita ja kun en jaa tasapuolisesti, nämä feidaa ja jäljelle jää sellaisia terapeuttina pitäjiä joksikin aikaa. Mulle ideaali kaverisuhde olisikin sellainen, että nautitaan elämästä ja pinnallisista tai arkisista asioista ja ajan myötä kaveriin kiintyy. Ei tarvis kaikesta puhua tai tietää vaan sanattomasti ymmärtää niinkuin perheenjäsentä. Siis sellaista ystävyyttä.

Tosi asiassa en ole kuitenkaan kovin motivoitunut muuttamaan omia toimintatapojani ja mulle kai riittää, että yleensä pidetään. Elämä ei ole siitä kiinni jos ei ole sellaista luksusta kuin ystävyys ollenkaan tai ajoittain. Se olisi varmaan paljon tärkeämpää perheettömänä ja näkisin sen suhteen vaivaa. Lisäksi kun en koe ollenkaan halua avautua asioistani, harvat kerrat kun olen yrittänyt raottaa tätä vaihtoehtoa esim. neuvolassa on vain vahvistaneet tunnetta, että ei kuulu muille ja suhtautuminen on tuntunut epäkunnioittavalta.

Joitain kavereita on toki joskus vähän ikäväkin, mutten oikein jaksa vatvoa.