Sinä, jolla oli syn.jälk.masennus 1. lapsesta mutta ei 2. lapsesta

En tehnyt mitään erityisesti toisin.

ekasta ja tokasta lapsesta, mutta nyt kolmannesta ei. Mies on vaihtunut ja nykyinen mies suhtautuu minuun kunnioittavasti ja hyväksyvästi nälvimisen sijaan.

Ensimmäisen kohdalla kaikki meni pieleen jo sairaalassa. En uskaltanut sanoa hoitajille vastaan vaan tein kaiken kiltisti mitä käskivät ja pakottivat.Esim. pitämään koko ajan vierihoidossa vaikka väsytti,imettämään väkisellä vaikkei maitoa tullut ja vauva huusi nälkää jne. Hoitajat olivat tosi tylyjä yhtä poikkeusta lukuunottamatta! Masennuin kaikesta ja sairastin vuoden masennusta!! Toisen lapsen kohdalla tein sairaalassa just niinkuin ittestä tuntui hyvälle enkä sallinut määräillä itteäni.Olin paljon iloisempi ja sain levätä ja tutustua uuteen vauvaan rauhassa! Siispä opetus,luota itseesi ja omiin tuntemuksiisi,ei niitä muut tiedä!

mutta ajatusmaailmani oli eri. Ensimmäisen lapseni kohdalla kuvittelin olevani hyvä äiti, ja mulla oli aivan totaalisen epärealistinen kuva siitä, mitä äitiys ja kotona olo lapsen kanssa on. Oma äitisuhteeni on todella huono, ja saamani äidin malli totaalisen järjetön. Äitini oli alkoholisti, ja olen aina pitänyt häntä huonona äitinä - ja ajatellut, että hyvä äiti on kaikkea muuta kuin äitini kaltainen. Muuten hyvä, mutta mun ajatusmaailmassani tämä hyvä äiti tarkoitti täydellistä naista, joka ei koskaan väsy, nuku, suutu, hermostu, hymyilee aina, leikkii koko ajan lasten kanssa, hoitaa kaikki lasten ja miehen tarpeet jo ennen niiden ilmaisemista, hoitaa kodin, leipoo pullaa ja tekee kotiruokaa. Lisäksi hän tapaa ystäviään, ei jumiudu kotiin, harrastaa, pitää itsensä kunnossa niin fyysisesti kuin henkisesti ja jollakin taikatempulla onnistuu kadottamaan itsestään joka ainoan merkin raskaudesta, synnytyksestä, väsymyksestä ja sen sellaisesta. Mutta eihän se niin mennyt, ja seurauksena oli masennus.



Esikoisella oli 6kk koliikki, imetys ei onnistunut, sopivaa korviketta ei löytynyt, sain pelkkää mollausta neuvolasta ja lääkäristä, kun jatkuvan itkun vuoksi yritin saada lastani tutkimuksiin. Tukiverkostoni olivat olemattomat, omat unet tietysti olemattomat, väsymys huipussaan, stressasin siitä, ettei kaikki sujunutkaan kuten olin kuvitellut jne. Kuvittelin, että olen jotenkin syypää itkuiseen ja haastavaan vauvaan, että mussa on jotakin vikaa, kun en jaksanut/pystynyt toimimaan, kun olin valvonut viikkokausia, syyllistin itseäni myös siitä, että mieheni "joutui" osallistumaan vauvan hoitoon. Minä ihan todella kuvittelin, että hyvä äiti hoitaa lapsensa täysin yksin - ja kehitin hirvittävät tunnon tuskat jo siitä, että mieheni vaihtoi vaipan vauvalle. Eikä kellään tullut mieleen sanoa, että tottakai isälläkin on oikeus hoitaa lastaan, ja ettei mun tarvitsekaan jaksaa imuroida, jos en ole nukkunut neljään viikkoon. En ollut sen enempää hyvä äiti kuin hyvä vaimokaan, ja kaiken päätteeksi mieheni petti mun luottamukseni. Juuri, kun minä aloin kuvitella, että kaikki alkaa sujua, hän halusi asumuseroon - palasimme kyllä yhteen, mutta tämä johti myös siihen havaintoon, että en todellakaan voi luottaa mieheni olevan mun tukena. No, se kyllä myös herätti mut hoitamaan itseni ja masennukseni kuntoon, mutta kyllä nuo jäljet näkyvät vieläkin.



Toisen lapsen kohdalla puhuin aiemmasta masennuksestani avoimesti neuvolassa jo raskausaikana. Mietimme terkan kanssa hyvin tarkkaan etukäteen niitä oireita, joista voin itse tunnistaa mahdollisen masennukseni, ja rakensimme "toimintasuunnitelman", eli miten toimitaan, jos masennus alkaa nousta pintaan. Pyrin luomaan tukiverkostoja, etsimään vertaistukea ja -seuraa itselleni, varmistamaan sen, että mulla on vapaa-aikaa, että kotityöt yms. asiat eivät ole yksin mun harteillani, päivittämään käsitystäni hyvästä äitiydestä. Oikeastaan ero on siis siinä, että esikoisen kohdalla en miettinyt ollenkaan, mitä äitiys on oikeasti, enkä valmistautunut sen enempää äitiyteen kuin mahdolliseen masennukseenkaan. Nyt toisen lapsen kohdalla valmistauduin etukäteen mahdolliseen masennukseen sekä siihen, mitä on olla kahden lapsen äiti.

ekan, hän oli ihana niinkuin miehenikin. Kaikki oli periaatteessa hyvin, vaikka sisällä tunsin ettei ole. Koin riittämätömyyttä, oli tunne etten ole mitään muuta kuin äiti! Jatkoin opiskeluja vauvan ollessa vuoden, masennus tai pikemminkin alakuloisuus hävisi. Saimme toisen vauvan kaikki oli ihanaa, tajusin, että kouluun pääsen takasin nautin kahdesta lapsesta, koulua jatkoin vauvan täyttäessä kaksi. Valmistuin ammattiin 25 vuotiaana. Elämä oli ihanaa niipä saatiin vielä yksi rakkauden hedelmä 28 vuotiaana.