Väsynyt ja pettynyt äiti

En tiedä enää, minne kirjoittaa. Alkaa keinot käydä vähiin ja voimavarat olla lopussa. Minulla on mieheni kanssa 4-vuotias ihana lapsi. Odotusaika meni ongelmitta, mutta pian syntymän jälkeen lapsella todettiin harvinainen sairaus. Diagnoosin sulatteluun tarjottiin keskusteluapua meille molemmille, minä tartuin siihen, mieheni ei. Käyn yhä terapiassa käsittelemässä asioitani.

Mies oli täysillä odotuksessa mukana, mutta parisuhde, avioliitto ja koko perhe-elämä alkoi diagnoosista lähtien mennä päin helvettiä - mies alkoi käyttää reippaasti alkoholia, josta tuli päivittäinen tapa. Hän juo yhä päivittäin, ainakin yhden oluen. Viikonloput menevät pöhnässä ja krapulassa. Puutuin juomiseen huomauttamalla, mutta sain vain paskaa niskaani. Syinä alkoholin ottamiseen, yhä tänäkin päivänä, on stressiä töistä, perheestä ja lisäksi kotona on jatkuvasti nalkuttava vaimo. Lopetin huomauttamisen, koska pelkäsin hänen reaktiotaan. Sain usein haukkuja myös olemuksestani ja ulkonäöstäni. Mieheni ei ole koskaan halunnut keskustella lapsemme diagnoosista yhdessä. Terapeuttini on useasti ehdottanut pariterapiaa meille, johon mieheni ei ole lainkaan suostunut. Pyysin häntä hakemaan apua myös työterveyden puolelta. Hän haki mielialalääkkeet, muttei keskusteluapua, vaikka lääkäri sitä lämpimästi suositteli. Työnsä hän hoitaa kunniakkaasti, mutta huomaan työn ja alkoholin olevan etusijalla. Hän ei ulkoile lapsen kanssa, jos hänen lasta täytyy hoitaa, hoituu se Youtubea ja Netflixiä näyttäen. Sohvalla istuu kännykkä kädessä.

Lapsenhoito ja vastuun jakaminen ovat aina menneet hyvin epätasaisesti. Olen hoitanut lapsen kuntoutusasioita, Kelan byrokratiaa, hakenut omaistukea ym. johon en ole saanut hänen tukeaan. Mies on paennut töihin. Jos lapsi on sairaana, on minun tehtäväni hoitaa lasta. Mies ei kehtaa ottaa sairaslomaa töistä sairaan lapsen vuoksi. Mittani alkaa olla täysi ja olen harkinnut parisuhteesta lähtöä ja avioeroa. Taloudellinen puoli tulee olemaan heikko osaltani, mutta se on pieni murheistani. Suurin murheeni on se, miten pärjään erityislapsen kanssa yksin. Tiedän, että yksi huoli olisi vähemmän, ei tarvitsisi juovaa ja vastuutonta miestä katsella, mikä vähentäisi henkistä taakkaa huomattavasti.

Olisi mukava kuulla, jos jollakulla täällä on ollut vastaavanlainen elämäntilanne. Miten olet selvinnyt siitä? Tarvitsen paljon henkistä tukea lähtemiseen, alan olla jo loppu. Nostan jo kädet ilmaan, haluan luovuttaa avioliiton suhteen.

t. väsynyt ja pettynyt äiti