Mitä tuhoa teen lapselleni huutamalla, kokemuksia tei joilla ollut samanlainen äiti kuin minä olen!

kirjottama teksti..

Hermostun siis muutenkin kuin lapseen eli tänään tv-digiboxi-yhdistelmä ei toiminut ja tiuskin siinä itsekseni just samallalailla kuin lapseni, kun vaikka junaradalla junat ei jostain syystä meekään eteenpäin tms.



Huomaan siis tämän tylsän tavan siirtyvän suoraan pojalle :(



Yritän, mutta kun se on niin vaikeeta...

pinna oli aina kireällä ja ei suuttumisen jälkeen ikinä kertonut että rakastaa tms. joskus en edes tiennyt raivoamisen syytä. selkäsauna tuli aina isompien toilailuiden jälkeen.



en tiedosta että olisi jäänyt mitään kummallisempia traumoja. itse olen myös melko temperamenttinen luonteeltani mutta olen oppinut hillitsemään itseni. voisin jopa sanoa että olen onnellinen selkäsaunoistani, elän luultavasti nykyään onnellisempaa elämää sen vuoksi. omaa lastani en tietenkään kurita.

huusi ja kiroili.



en tiedä johtuiko siitä vai jostain muusta "traumasta", mutta itse sairastuin ahdistushäiriöön ja paniikkikohtaukset olivat vuosia hyviä tuttavia.Oli myös muitakin "oireita".



vasta vuosien terapiakäyntien jälkeen kaikki edellä mainitut hävisivät ja nautin olostani :)



mutta en kyllä usko että ne yksinomaan aiheutuivat siitä että mulle huudettiin. koska muistan jo pienenä ajatelleeni että ihanaa kun isi näyttää tunteitaan ja kertoo mistä kyse. äitini kun piti mykkäkoulua eikä ikinä huutanut..se oli KAMALAA. oikeasti. kauhea syyllisyys ym. kun tunsi ja vaistosi että nyt on jotain vinossa äidillä, muttei mitään reaktiota..

Itse kyllä haluan kertoa mistä suutuin ja joskus vaan sanon rehellisesti, ettei syytä ollut kuin että olen pahalla tuulella ja ei ole lapsen vika. Pinnani ei ole aina kireällä, sanon lapselle että rakastan silloinkin kun olen vihainen.



Mietin, että jos en aiheuta traumoja niin aiheutanko lapselleni saman typerän toimintamallin.



ap

ainakin jossain elämänvaiheessa. En syytä häntä, mutta ehkä jotkut piirteeni johtuu juuri tuosta.



-oppii kulkemaan pitkin seinänvieriä ja olemaan huomaamaton

- ei ikinä väitä vastaan tai ilmaise omia mieli8piteitään, ainakaan vieraille (koska vastaansanomisre4stahan seuraa järjetöntä huutoa)

-pelkää pientäkin äänen korottamista (alan lähestulkoon täristä jos mieheni vähän korottaa ääntään)

-paniikkihäiriö



Yritä hillitä itseäsi, pliis. Huomaan itsekin joskus toistavani äidin kaavaa eli hermostun väsyneenä pienestäkin. Nyt ymmärrän, että äitinikin oli vain väsynyt, mutta lapsena en sitä ymmärtänyt. Pieni lapsi ei ymmärrä tätä että äiti huutaa = äiti on väsynyt. Lapselle se on niin että äiti huutaa = minä teen jotain väärin, minä olen huono.

koska lapsen kasvuympäristö on kokonaisuus. Joku lapsi kulkee seinänvieriä pitkin, joku ei ole millänsäkään. Kun suurin osa päivästä mennään normaalissa ilmapiirissä, on tuskin haitaksi jos välillä raivoaa. Jos koko ajan on pinna kireä ja ilmapiiri on hyvin vihainen, lapsi reagoi enemmän. Pitäisi nähdä se ap:n arki ennenkuin voisi sanoa enemmän.

Ei koskaan, ei ikinä, ei vaikka käyttäydyin murrosiässäkin kuinka sikamaisesti. Ja ihan varmasti otti äitiä päähän ja isosti ja toki vihainen olikin mutta vieläkään tajua miksi ei vaan olisi voinut vaikka huutaa ja haukkua takaisin - ois ollut paljon normaalimpaa kuin sellanen ylihillitty käytös.



Itse sen sijaan tunnistan itseni täysin ap:n tekstistä. Huudan ja lujaa. Mutta aina muistan selittää, pyytää anteeksi ja kertoa kuinka rakastan ja varsinaisesti en usko että lapset ees pelkää koska ovat niin tottuneet ja tietävät ettei huudosta seuraa mitään sen pahempaa - ja ääntä lähtee kyllä lapsistakin. Tietenkin poden huonoa omaatuntoa jatkuvasti ja yritän olla karjumatta mutta jotenkin uskallan väittää että se että halaan ja rakastan ja huudan ja näytän tunteeni on parempi kuin se tukahduttaminen mihin itse lapsena totuin.

Olen iloinen ja seurallinen ihminen, mutta en kestä konflikteja, en osaa pitää puoliani ja hymyilen vaikka kyynelten läpi. Salakatkeruus sitten kääntöpuolena.



Tämän käytösmallin suurin syy juuri äiti, joka jyräsi hirveällä metelillä asiat läpi ja huusi raikuen. Omat kiukutteluyritykset huusi hiljaiseksi heti alkuunsa. Toki tämähän on persoonallisuuskysymys, miten huuto vaikuttaa. Joistain tulee samanlaisia, mutta itse olen liian herkkä ja lopputuloksena musta tuli mielistelijä.

En nuorempana uskaltanut sanoa kenellekään missään asiassa "ei", joten ajauduin miellyttämishalussani sänkyyn melkein jokainen sitä halunneen miehen kanssa. Oli aivan täysi mahdottomuus tehdä jollekin toiselle paha mieli tai tuottaa toiselle pieninkin pettymys. Aivan hirveitä muistoja minulla siis nuoruusvuosiltani. Olin aivan yksin ja eksyksissä.

Huudan itsekin lapsilleni melkein joka päivä (joka kuitenkin on ehkä sadasosa siitä huudosta, mitä meillä kotona oli), mutta halin ja rakastan yhtä paljon. Tarkkailen lapsiani, etteivät ala oireilemaan, kuten minä. Pyydän anteeksi ja selitän, miksi suutuin. Lapsetkin saavat osoittaa suuttumustaan meillä, toisin kuin minä pienenä. Meillä sai huutaa vain äiti, joka jyräsi kaikki muut hiljaisiksi ja pelokkaiksi.

Olen iloinen ja seurallinen ihminen, mutta en kestä konflikteja, en osaa pitää puoliani ja hymyilen vaikka kyynelten läpi. Salakatkeruus sitten kääntöpuolena. Tämän käytösmallin suurin syy juuri äiti, joka jyräsi hirveällä metelillä asiat läpi ja huusi raikuen. Omat kiukutteluyritykset huusi hiljaiseksi heti alkuunsa. Toki tämähän on persoonallisuuskysymys, miten huuto vaikuttaa. Joistain tulee samanlaisia, mutta itse olen liian herkkä ja lopputuloksena musta tuli mielistelijä.

Olen itse (enimmäkseen) entinen huutaja ja olen kokenut karmeita morkkiksia huudoistani. Toinen lapsi on herkkä ja olen miettinyt miten reagoi.



Omaan huutamiseeni auttoi kun oma jaksaminen parani, eli paremmat unet, kun lapset kasvoi ja sain pienia omia hetkiä päivän mittaan ja se kun uhma-ikä jäi lapsella taakse, nyt on kotona vähän rauhallisempaa sen puolesta.



Silti mietin mitä traumoja olen aiheuttanut herkkikselleni, joka ikävä kyllä suhtautuu turhautumisiin usein samoin kuin minä ennen - huutamalla.

Mulla on ainakin se, että kuulostelen kauheasti ihmisiä, että mitä ne nyt ajattelevat minusta. Kaikki konfliktit ahdistaa, en osaa ollenkaan käsitella riitatilanteita (miehen kanssa kyllä).

jotain "humahtaa" päässä ja saatan vaikka heittää jonkun kalliin esineen maahan jne.