30-, 40- ja 50-kympin kriisien erot, selventäkää millaisia?

En tiiä kun oon vasta 22v

Onhan se varmaan aika rankkaa elää monta sataa vuotta. Ei ole ketään nuoruuden tuttuja elossa.

Mulle jo 10-kympin ikä olisi kriisi. En halua elää niin kauan.

Minulla 30 kriisi oli eniten työhön ja oikeaan työuraan liittyvä (meinasin vaihtaa alaa esim), 40 kriisi taas siihen että voi ei kohta olen vanha täti, veikkaan että n 5 v päässä siintävä 50 kriisi liittyy siihen että voi ei olen vanha täti, vanhemmat kuolee, mies vaihtaa nuorempaan, en kiinnosta enää ketään, työ on samantekevää?

Olen jo yli viidenkympin, eikä yksikään kriisi ole johtunut iästä vaan elämäntilanteesta. Esimerkiksi parisuhde voi loppua milloin tahansa iästä riippumatta. Tai voi saada töistä potkut tai vaikka sairastua.

No mun 30 kriisi oli sellainen, että aloin naisellisemmaksi. Poikatyttöily tyylin puolesta jäi historiaan, koska haluan olla nätti ennen kun rupsahdan. Eli toisin sanoen ostin kaapin täyteen mekkoja ja aloin käyttämään kauniita kenkiä.

Eipä se elo ole kovin erilaista 300-, 400- tai 500-vuotiaana. Aika hiljaista tuppaa olemaan.

30 kriisi kun luulee olevansa vanha muttei ole, pelimies jättää. 40 kriisi kun on melkein "vanha", jokunen nivel ärtyilee ja pelkää että vanhempi kuolee, vaikkei kuolisi seuraavaan 35 vuoteen. Huono sää harmittaa. 50 kriisi on arvoitus.

Minulla ei ole ollut muita ikäkriisejä kuin 50-vuotiskriisi (olen nyt 50+) - nyt tajuan oman kuolevaisuuteni ja sen, että elämästä on reilusti yli puolet eletty. Vanhuus lähestyy.

Oisko 30 ikävuonna alkanut huomaamaan, että muilla oli jo elämälle suunnitelma ja itse vielä ajelehti.

neljäkymppisenä tuskin tulee kriisiä, mutta hyväksyn oman ikääntymisen. Mies päivittelee keski-iän alkamista.

Viisikymppisenä taitaa sitten tulla niille se kriisi, jotka eivät nuorena päässeet menemään ja tuntuu, että on jäänyt jotain rutiinien vuoksi elämättä.

Johonkin tasavuosiin tulee vastaan myös sen toteaminen, että huomaa elävänsä muiden odotusten mukaan ja ei oikeastaan enää tiedä, mitä itse tahtoi. Ehkä jokin hukassa oleva identiteetti ja parisuhteeseen kadonnut oman seksuaalisuuden ja hunuttuna olemisen tunne. Tähän taitaa miesten viidenkympin kriisi leffoissa ainakin perustuvan. Ostetaan kliseenä se moottoripyörä ja lähdetään hurjastelemaan vähintään sillä.

Itsellä mennyt näin:

- Kolmenkympin kriisi: Miten mulla on vielä opiskelut ja koko elämä vaiheessa, kun muilla tuntuu olevan perheet, urat, talot ja tavarat.

- Neljänkympin kriisi: Mustahan piti tulla jotain suurta ja elämän piti olla jotain muuta kuin tämä arjessa paarustaminen.

- Viidenkympin kriisi: Mihin ne kaikki vuosikymmenet menivät, alan jo vanha eikä aikaa ole paljon jäljellä.

Mulla oli 30 kriisi sellainen, että aktivoiduin uskonnollisesti ja sain myös vauvakuumeen.

40 oli sellainen, että heräsin seksuaalisesti ja halusin tavata hottismiehen/miehiä.

50 oli sellainen, että aloin miettiä, mitä haluaisin vielä elämässä toteuttaa ja kokea, kun vielä voin. Ostin omakotitalon ja muutin maalle.

Toivottavasti tulee vielä 60 ja 70 kriisikin, mutta kuka sitä tietää tässä koronan uhatessa ja riskiryhmäläisenä.

Kolmekymppisenä elin elämäni parasta aikaa. Nelikymppisenä oli niin paljon ihan oikeita ongelmia, ettei ollut varaa alkaa vaiheilemaan. Ongelmia on edelleen, nyt kun täytin 50, ja ehkäpä on kriisinpoikanen tässä kun ajattelee elämän kuluvan kituessa kärsimyksessä, jolle ei mitään voi ja joka johtuu itsen ulkopuolisista asioista. Joo ja vaikea on lähteä kävelemään ja jättää ne taakse, kun kyse on omasta ainoasta lapsesta. Mutta noin yleisesti pidän ikäkriisejä kypsymättömien ihmisten keksittyinä ongelmina.

Vierailija kirjoitti:

Kolmekymppisenä elin elämäni parasta aikaa. Nelikymppisenä oli niin paljon ihan oikeita ongelmia, ettei ollut varaa alkaa vaiheilemaan. Ongelmia on edelleen, nyt kun täytin 50, ja ehkäpä on kriisinpoikanen tässä kun ajattelee elämän kuluvan kituessa kärsimyksessä, jolle ei mitään voi ja joka johtuu itsen ulkopuolisista asioista. Joo ja vaikea on lähteä kävelemään ja jättää ne taakse, kun kyse on omasta ainoasta lapsesta. Mutta noin yleisesti pidän ikäkriisejä kypsymättömien ihmisten keksittyinä ongelmina.

Ei ikäkriisi siis tarkoita sitä, että se yksittäinen ikänumero on ongelma. Vaan elämäntilanne, joka ei miellytä, ja jonka muuttamisen suhteen tuntuu aika loppuvan johtuen siitä ikänumerosta. Ihan kaikkea ei voi saada missä tahansa iässä.

Ikäkriisit ovat kyllä ihan todellinen kehityspsykologian tuntema ilmiö eivätkä mikään keksitty juttu. Tietenkään ajoitus ei kaikilla ihmisillä ole ihan sama eikä osu tasavuosikymmeniin, mutta on fakta, että monet ihmiset kokevat elinkaarellaan tällaisia ”tyypillisiä” eri ikävaiheisiin liittyviä kriisejä.

En ole kriiseillyt missään iässä. N51

Olen iloinen, että olen yli 50 v. Toivoisin olevani vielä 10 v. vanhempi, jotta pääsisin pian eläkkeelle. Tämä maailma ja työelämä on mennyt niin huonoon suuntaan, etten toivoisi olevani yhtään nuorempi.

Mulla ei ollut 30-kriisiä, mulla oli siinä vaiheessa jo 10-vuotias lapsi, olin mennyt naimisiin ja niihin aikoihin kriisi oli se kun jouduin lopettamaan yritykseni, mutta se ei liittynyt ikään mitenkään.

40-kriisiäkään ei pahemmin ollut, olin aloittanut uudessa työssä uudella alalla kun täytin 40, nuorimmaiset lapset olivat menossa kouluun, vanhin jo maailmalla.

50-kriisi saattaa olla tulossa koska tunnen itseni vanhaksi ja alan pelätä että vanhempani kuolevat kun ovat jo pian seitsemänkymppisiä. Saattaa olla että nuorimmaisten pahin murrosikäkin on vielä edessä samoihin aikoihin kun lähestyn viittä kymppiä. Haluaisin tässä iässä jo viimeistään olla isoäiti, mutta en ole. Työura ei ole vieläkään vakaalla pohjalla, mitä vaan voi tapahtua, mutta siihen olen tottunut jo 30 vuotta. Elämä on ollut raskasta vuosia, ja haluaisin rauhallisempaa ja seesteisempää edes välillä kun tuntuu ettei jaksa.

Nelikymppisenä hetken aikaa tunsin itseni vanhaksi sedäksi, etenkin kun täältä sai lukea että hyi yök. Sitten huomasin että vieläkin saan pillua parikymppisiltä pimuilta ja pääsin kriisin yli.