Miksi jotkut hymyilevät lähes aina? Siis tuntuu, että joitakin

iloiseksi tai kommentoivat hymyäni, ja vasta sitten tajuan itse hymyileväni.

En tiedä mistä se tulee, toisia se tuntuu joskus ärsyttävän.



Kai se on jokin positiivinen perusasenne - ehkä lapsena opittu. Nyt kun mietin niin lapsenikin hymyilee aina - ja vastaa hymyyn tosi nopsaan. Voisiko seura tehdä kaltaisekseen - hymyilet niin sinulle hymyillään?

Tunnen kaksi "kestohymyilijää". Mukavaahan hymyily tietenkin on, mutta näistä molemmista naisista puuttuu sellainen syvällinen taso. Etenkin toinen heistä on suorastaan rasittavaa seuraa: nauraa aina, puhuu koko ajan eikä keskity kehenkään/mihinkään hetkeä kauempaa, koska rientää jo hymyilemään ja puhumaan seuraavalle ihmiselle.

Jos haluat olla hymynaama, niin voit aloittaa vaikka heti. Ala hymyillä. Tässäkin harjoitus tekee mestarin. Katso ihmisiä silmiin, kun hymyilet.



Älä lakkaa hymyilemästä, vaikket saisi aina hymyä takaisin.

Itse kyllä olen aika älykäs, ainakin kognitiivisesti, keskiarvot on koulussa aina lähennelleet kymppiä, on yliopistotutkinto jne.

Ihmissuhteissa oon ollut pitkän linjan rakentaja, mm. 17 v. parisuhde ja lapsia.

Mutta jollain tavoin tunnistan kyllä ihmissuhteissani tuon pinnallisuudenkin, jonka #4 mainitsi.

Sen takia mietin sitä geneettisyyden mahdollisuutta, kun omat lapseni hymyilevät myös tosi herkästi ja ottavat hyvin kontaktia ilman, että mielestäni olisin heitä erityisesti sellaiseen kannustanut tai opettanut. Ihan vaan itsestään.

t. #2

Olen hiljaisen tyytyväinen arkeeni ja pienet asiat työssä ilahduttaa jatkuvasti

hymyilevä ilme, vaikken edes hymyilisi.



Jotkut näyttävät aina vihaisilta... ei sille minkään mahda :D tai no toki voi oikeastikin hymyillä!



Itse, vaikka näytän jo hymyilevältä, myös hymyilen usein ja vastaan iloisena puhelimeen. Mitäs siinä menettää?



Aivotkaan ei puutu vaikken ruutia keksinyt.

myös niihin, joille aina sanotaan että, sä oot tollanen hymynaama. Ihmisillä on tosi useesti sellanen käsitys että hymy ei voi olla aitoa. Mutta kyllä se on. Olen todella temperamenttinen, mutta jostain syystä en osaa julkisesti näyttää tätä negatiivista temperamenttia, vaan muutan senkin jotenkin ivalliseksi vitsiksi. Ehkä karjalainen taustani on opettanut että huumorilla pärjää aina. En ole mikään hauskuuttaja, olen vain yleensä hyvällä tuulella. Kuulun myös siihen ihmisryhmään joka on pienestä kiitollinen. Eli ajattelen itsekseni jokapäivä että olenpa onnekas kun on terve lapsi, olenpa onnekas kun en ole yksinhuoltaja, olenpa onnekas kun asun talossa enkä savimajassa, olenpa onnekas kun saan juustoa joka päivä leivän päälle, olenpa onnekas kun molemmat vanhempani ovat elossa. En yritä olla kiitollinen, vaan oikeasti olen niin urpo että saatan välillä luulla olevani tosi onnekas ihminen vain siksi että olen vielä nuori! Ajattelen helposti positiivisia ajatuksia lähes kaikesta. Olen kuullut että tällaiset helposti kiitolliset ihmiset ovat yleensä onnellisia. Ja onnelliset ihmiset taitavat sitten olla ehkä hymyileviä:)

oon huomannut tavakseni sen, että jos tulee vastapuolelta ikävää palautetta tai toinen ei ota kontaktia, en kovin pitkäksi aikaa jaksa jäädä odottelemaan, että toinen suvaitsisi suoda minulle ystävällisyyttään, vaan helposti tulee sitten hymyiltyä tiensä jonkun muun sydämeen...

Toki jos toisella on huolia tai jokin ymmärrettävä tai käsitettävä syy käyttäytyä ikävästi minua kohtaan, olen lojaali ystävä ja pysyn rinnalla. Mutta kettumaisuutta en kauan viitsi katsella vaan siirryn seuraavaan ystäväehdokkaaseen.



Ehkä itsekästä... Mutta varmaan saan teiltä palautetta, joka auttaa rakentamaan itseäni ihmisenä ;)

t. #2

minusta hymyilijät ovat kauniita, helpostilähestyttäviä,lämpimiä, ehkä hiemän höpsäjä... tai vaikuttaa siltä. mutta

itse olen parusilmeeltäni totinen, paitsi valitsin että perusnaamani/-ilmeeni on nyt hieman hymyilevä naama. näytän kivemmalta hymyilevänä. suomalainenhan on mulliturpa yleensä, miksei halua muuttaa sitä turpaa vähän kauniimmaksi ja ei niin ylpeäksi ja vaikeastilähestytäväksi.

siellä joka ikinen vastaantulija hymyilee. Ja se hymy tarttuu. Ajattelet heti että kun pääsen Suomeen, niin jatkan tätä alituista hymyä. Mutta eihän se pysy kuin pari päivää, koska kukaan ei hymyile täällä kaduilla.

Onko hymy vain ilme kasvoilla vai tuleeko se sydämestä. Tätä olen pohtinut muutaman aina hymyilevät tuttavani vuoksi. Koska koen, että ainakaan he eivät juuri ole erityisen onnellisia vaan hymy ja nauru on vaan tapa reagoida asioihin. Suusta tulee yleensä ihan jotain muuta kuin onnellisen ihmisen vuodatusta, jotakin sarkastista säpitystä. Sitten minulla on muutama tuttava, jotka ovat helposti tuiman olosia jopa vihaisen näköisiä, kun vaikka kaupassa äkkiä törmää, mutta ovat kuitenkin mitä sydämelliseimpiä, elämän viisaita ja onnellisia ihmisiä. Jotenkin heistä huokuu sellainen tyyni rauha, kun heidän kanssaan juttelee.

ja hymyilet tuntemattomille kadulla, niin kyllä mulkoilevat epäluuloisesti täällä Suomessa. Suomalaiset on niin hassuja!!! Niin juroja, ja ylpeitä siitä:)

yleensä vain ilme naamalla. Iloinen ja onnellinen, ovatko ne sama asia?

Vaikka kaikenlaista vaikeutta elämässä tietty tuleekin vastaan. Tai eihän ne vaikeudet sinänsä vastaan tule, itsehän minä eteenpäin kuljen ja siis niitä päin menen... :)



Mutta ihan aidosti ainakin itse koen hymyileväni, ehkä vähän surullisesti välillä mutta sydämestäni kuitenkin.



t. #2

En ole mitenkään erityisen iloinen ihminen ,vaikka minua sellaisena pidetään. Olen kuulemma niin ihanan piristäväkin ja minua pidetään mukavana. En hymyile tyhmän näköisenä, vaan olen hyvin ilmeikäs. No onhan se kivaa toisaalta, mutta siinä vaiheessa, kun lääkäri rupeaa vittuilemaan eikä usko, että olen sairas, kun hymyilen, ei ole enää yhtää kivaa. Enkä ole oppilaiden mielestä kovin uskottava, kun komennan niitä ja kuulemma hymyilen...

No jos mua surettaa, niin en ala hymyilemään, tai jos jotain toista surettaa, niin en hymyile, mutta muuten kyllä mielelläni hymyilen. olen huomannut, että se luo myös positiivisuutta ja tartuttaa hymyä muihin kanssaeläjiin.

ei haittaa vaikka luulevat olevani pösilö, kyllä täällä mullinaamaakin usein pösilöksi luullaan.

myös niihin, joille aina sanotaan että, sä oot tollanen hymynaama. Ihmisillä on tosi useesti sellanen käsitys että hymy ei voi olla aitoa. Mutta kyllä se on. Olen todella temperamenttinen, mutta jostain syystä en osaa julkisesti näyttää tätä negatiivista temperamenttia, vaan muutan senkin jotenkin ivalliseksi vitsiksi. Ehkä karjalainen taustani on opettanut että huumorilla pärjää aina. En ole mikään hauskuuttaja, olen vain yleensä hyvällä tuulella. Kuulun myös siihen ihmisryhmään joka on pienestä kiitollinen. Eli ajattelen itsekseni jokapäivä että olenpa onnekas kun on terve lapsi, olenpa onnekas kun en ole yksinhuoltaja, olenpa onnekas kun asun talossa enkä savimajassa, olenpa onnekas kun saan juustoa joka päivä leivän päälle, olenpa onnekas kun molemmat vanhempani ovat elossa. En yritä olla kiitollinen, vaan oikeasti olen niin urpo että saatan välillä luulla olevani tosi onnekas ihminen vain siksi että olen vielä nuori! Ajattelen helposti positiivisia ajatuksia lähes kaikesta. Olen kuullut että tällaiset helposti kiitolliset ihmiset ovat yleensä onnellisia. Ja onnelliset ihmiset taitavat sitten olla ehkä hymyileviä:)

Mä olen itse samanlainen karjalainen iloinen sielu. Ja anoppini pitää minua feikkinä hymyni vuoksi... :D

Juu muakin pidetään feikkinä, siis sellaset jotka ei mua oikeesti tunne. Harmi että sulla tuollanen ikävä anoppi. Hänellä taitaa olla vain huono itsetunto, ja kokee sinut uhkana, kun olet niin valloittava persoona, ja poikansa saattaa rakastaa sinua enemmän, kuin häntä. Itse hymyilin jopa synnyttämässä:) Siis jopa ennen epiduraaliakin:)

varsinkin töissä ja oi kyllä, olen siksi monia muita parempi myyntinainen koska hymyilen. Liian monet miehet kokee sen flirtiksi, jota se ei ole ja naiset taas luulevat minun hymyilevän ivallisesti.. harmi vain.