Lue keskustelun säännöt.
Miten päästä yli vanhempien toteuttamasta väkivallasta?
17.01.2022 |
Olen 90-luvulla syntynyt lapsi. Koin fyysistä ja henkistä väkivaltaa vanhempieni taholta ihan pienestä täysi-ikäisyyteen asti. Ulkoisesti meidän kodin puitteet oli kunnossa, mutta kukaan ei tiennyt, mitä talon sisällä tapahtui. Vanhempani mm. heittivät minut jääkylmään suihkuun vaatteet päällä ja sen jälkeen minut jätettiin kylmään saunaan istumaan märissä vaatteissa. Uhattiin usein lyömisellä niin, että nyrkki oli lähes naamassa kiinni ja nostettiin ylös hiuksista roikkumaan samalla kun huudettiin pää punaisena. Koin myös vähättelyä, pilkkausta ja pelottelua.
Nyt vasta aikuisena olen ymmärtänyt, miten haitallinen lapsuuteni oli. Olen kärsinyt lukuisista mielenterveysongelmista ja käyttänyt suuren summan terapiaan. Silti en koe pääseväni eroon vihasta ja katkeruudesta vanhempiani kohtaan. Asiaa ei myöskään auta yhtään se, että vanhempani eivät koe tehneensä mitään väärää. Olemme siis edelleen yhteyksissä ja joka kerta heidän seurassaan muutun edelleen siksi pieneksi pelokkaaksi tytöksi, joka ei uskalla uhmata vanhempiaan rangaistuksen pelossa.
Onko kenelläkään muulla vastaavia kokemuksia tai neuvoja, miten pääsisin tästä eteenpäin? Terapiassa olen tosiaan käynyt jo vuosia, mutta se ei tunnu vievän eteenpäin.
Kommentit (52)
Viime viikolla kuuntelin kaksi äänikirjaa, joissa molemmat kirjailijat kertoivat tuon kirjan kirjoittamisen auttaneen heitä käsittelemään kokemaansa väkivaltaa. Terapiassa olivat myös molemmat käyneet vuosikausia, mutta kokivat asioiden kirjoittamisen olleen jopa parempi tapa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joopa joo....
Mitä joopa joo?
Katkaise yhteydenpito vanhempiisi. Ainakin siksi aikaa, että toivut ja pääset jaloillesi.
Mulla samanlainen tausta. Kokonaan ei tuosta eroon pääse koskaan mutta tärkeintä on se että jos se vastapuoli mitätöi sinua (väittää hulluksi, valehtelijaksi, kiistää tapahtumat, väittää että muistat väärin tms) niin lita välit poikki.
Mulla narsistiset vanhemmat joista toinen väkivaltainen hullu. Mulle moni kehottikin että laita välit poikki, mutta en vaan osannut tai uskaltanut vaan annoin niiden kiusata mua nelikymppiseksi asti. Sain siis aikuisiällä väkivaltaa myös osakseni.
Vasta yli 40v iässä kävi tilanne jossa oli niin vakava asia kyseessä että viimein sain katkottua välit. Ja toipuminen alkoi vasta siitä. En saa tähän mitään apua (terapiaa) vaan itse olen itseäni hoitamut, ja NYT VASTA olen löytänyt terveitä ihmissuhteita ja kivoja ihmisiä elämääni.
Se pitää repäistä itsensä irti noista vanhemmista. Kokonaan. Mitään parantumista ei tapahdu jos se paska kohtelu yhä vaan jatkuu.
Tsemppiä!
Auttaisiko pienen etäisyyden ottaminen vanhempiin vaikkei välejä katkaisisi kokonaan? Hyvä kun käyt/olet käynyt terapiassa! Itsekin tunnistan tuon piirteen itsessäni, että edelleen, terapiat käyneenä, jotenkin menen ihan totaaliseen lukkoon kohdatessani kaltoinkohtelijani ja siksi pidänkin yhteyttä mahdollisimman vähän, ihan oman mielenterveyteni vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä suostu tapaamisiin. Älä suostu! Sano suoraan että ovat niin pelottavia ihmisiä että sinä voit huonosti tapaamisista.
Persoonallisuushäiriöisten kanssa voi välillä olla itselle helpompaa, ettei katkaise suurieleisesti välejä heihin, jolloin avaa mahdollisuuden häirinnälle ja vihanpidolle vaan tapaa heitä mahdollisimman vähän ja neutraalisti, eikä näin ollen anna mitään tarttumapintaa mihinkään. Eivät voi nostaa äläkkää välirikosta koska sitä ei ole.. Tämä on kyllä niin tapauskohtaista, että toiselle ei voi mennä sanomaan mitä pitää tai ei pidä tehdä, itse se pitää saada arvioida, toki läheisten ja mahdollisen terapeutin tuella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väkivaltaisuus oli muinaisaikoina niin yleistä että jos sitä ei ollut, sitten ihmeteltiin. Kirjoittaminen on yksi tapa, ainakin lievittää kun kertoo totuuden.
Harvemmin kohdistuu vain yhteen henkilöön, joten yleinen mielipide tuomitsee.
Kokemuksena olet kiinni uhriutumisen kokemuksessa.
Siitä irtipäästäminen on vaikeaa ja pelottavaa. Ensiajatus voi olla, että jos päästät irti uhripositiosta se jotenkin oikeuttaisi kokemasi pahan. Näin ei suinkaan ole.
Uhriudesta irtipäästäminen vaatii kuitenkin sen, että tapahtuneen hyväksyy. Se on hyväksyttävä. Ja se tarkoittaa että hyväksyy konkreettisesti kaiken sen pahan mitä vanhemmat ovat tehneet. Hyväksyy sen että he ovat sellaisia ihmisiä. Hyväksyy sen että heidän ajatusmaailmassaan, he eivät ole tehneet pahaa. Heille toiminta on ollut normaalia.
Uhriutumista voi työstää myös sen kautta että kiinnittää huomion siihen, miten uhripositio estää sinua nyt elämästä.
Kannattaa ihan googlata uhriutuminen.
Itse sain avun paitsi ratkaisukeskeisestä terapiasta, myös uhriutumista työstämällä ja siitä aktiivisesti luopumalla. Olin vuosia kiinni uhripositiossa ja se esti minua elämästä normaalia täyttä elämää (olen seksuaalirikoksen uhri).
Vaikeinta oli päästää irti siitä että olen uhri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka se välirikko pelottaa, pelkäät ehkä vanhempien k0stoa, silti se joskus on pakko tehdä.
Mulla oli jo henki ja terveys vaarassa pahasti luonnevikaisen vaarallisen vanhemman kanssa. Viimeisillä voimilla sain välit jäihin ja onneksi sainkin. K0sto toki tuli niinkuin psykohulluilta aina, eli samantien marssi lakimiehen luo ja reki perinnöttömäksi. Mutta mulle se ja sama, mieluummin elossa ja terve, kuin että tulisi jotain perintöä.
Häirintää ja kiusaamista kesti vuoden verran ja sen jälkeen hiipui. Olen alkanut viimein toipua ja tulla onnelliseksi. Tämä ei olisi ollut mahdollista jos yhteydenpito (ja samalla siis alati jatkuva kaltoinkohtelu) olisi vaan edelleen jatkunut.
En enää ikinä halua palauttaa välejä, en enää nyt, kun olen saanut onnellisuuden, ilon ja valon elämääni. Jos palaan entiseen (vanhempien vaikutuspiiriin) on siellä vain mustaa, synkkyyttä, kurjuutta ja henkistä väkivaltaa tulossa. Ei kiitos enää koskaan.
Kiitos tähänastisista neuvoista! Etäisyyttä olenkin ottanut viime vuosien aikana aika paljonkin (osittain koronan varjolla). En myöskään esimerkiksi vietä juhlapyhiä enää vanhempieni kanssa. Silti, vaikka olisin miten vähän tekemisissä heidän kanssaan, katkeruus nousee pintaan jokapäiväisten ongelmien myötä... En esimerkiksi usko, että pystyn koskaan lapsiperhe-elämään rajoitteideni vuoksi :/ -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tähänastisista neuvoista! Etäisyyttä olenkin ottanut viime vuosien aikana aika paljonkin (osittain koronan varjolla). En myöskään esimerkiksi vietä juhlapyhiä enää vanhempieni kanssa. Silti, vaikka olisin miten vähän tekemisissä heidän kanssaan, katkeruus nousee pintaan jokapäiväisten ongelmien myötä... En esimerkiksi usko, että pystyn koskaan lapsiperhe-elämään rajoitteideni vuoksi :/ -ap
No, kai ymmärrät itsekin että joka kerta kun näet ne vanhemmat, ne kaikki niiden teot aktivoituu sinussa. Joka kerta kun olet yhteydessä, pelkäät (alitajuisesti) taas loukkauksia ja solvauksia. Ja samalla tietyllä tapaa ehkä inhoat itseäsi kun annat sen tapahtua etkä osaa/uskalla estää sitä.
Mulla kesti tuo ”ansaverkossa rimpuilu” yli 10v ajan, eli siis päätin että välit on saatava poikki, mutta silti meni tuo 10v ennenkuin se tapahtui. Aina annoin periksi, aina yritin pehmitellä itselleni niiden sanoja ja tekoja, aina ne luikerteli takaisin ja annoin anteeksi, aina minä joustin ja taivuin mutkalle. Tajusin itse koko ajan että tämä ei ole oikein eikä hyvä minulle, silti vaan jotenkin en osannut tai uskaltanut tehdä ratkaisua.
Onneksi viimein tuli sellainen eskalaatio joka lopullisesti pudotti suomut silmiltäni ja tajusin että vanhempani ei ole ikinä rakastaneet minua tipan vertaa koskaan. Silloin sain jostain voimat ja tein lopullisen päätöksen. En ole sitä pyörtänyt 17 vuoteen vaikka vanhemmat lähettelee ”lakeijoiden” kautta syyllistysviestejä aina välillä.
Syy ei ole minun vaan ihan heidän itsensä. Saavat viettää vanhuutensa miten prhaiten taitavat. Minä en ole YHTÄÄN MITÄÄN VELKAA noille väkivaltaisille ihmisperseille.
Hei, sulla on tosi rankkoja kokemuksia. Vielä kun vanhemmat eivät koe tai myönnä tehneensä väärin, jopa rikoksia, niin tuska kasvaa entisestään. Suomessa on vieläkin se käsitys että vanhemmille pitää antaa kaikki anteeksi vaikka he eivät edes pyydä. Jäkätetään lasten oikeudesta isovanhempiin ym. Minkä takia oman lapsen pitäisi olla tekemisissä valehtelevan hullun kanssa joka vielä lyö? Multakin psyk sh kysyi että muistatko sitten jotain kivaa mitä vanhempi x on tehnyt, vielä kahdella eri kerralla. No en muistanut. Mulla on myös sisko, kultalapsi, joka kokee että hänellä on lähes täydelliset vanhemmat ja että ollaan jostain "hyvästä perheestä", voi jösses!
T: Itsekäs, ilkeä, siskonkiusaaja, just niinku anoppi, valehtelija, pimittäjä, ohuttukkainen, lyhytjalkainen läski (eiks ole ihanaa kun kotoota saa hyvät eväät elämään)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksena olet kiinni uhriutumisen kokemuksessa.
Siitä irtipäästäminen on vaikeaa ja pelottavaa. Ensiajatus voi olla, että jos päästät irti uhripositiosta se jotenkin oikeuttaisi kokemasi pahan. Näin ei suinkaan ole.
Uhriudesta irtipäästäminen vaatii kuitenkin sen, että tapahtuneen hyväksyy. Se on hyväksyttävä. Ja se tarkoittaa että hyväksyy konkreettisesti kaiken sen pahan mitä vanhemmat ovat tehneet. Hyväksyy sen että he ovat sellaisia ihmisiä. Hyväksyy sen että heidän ajatusmaailmassaan, he eivät ole tehneet pahaa. Heille toiminta on ollut normaalia.
Uhriutumista voi työstää myös sen kautta että kiinnittää huomion siihen, miten uhripositio estää sinua nyt elämästä.
Kannattaa ihan googlata uhriutuminen.
Itse sain avun paitsi ratkaisukeskeisestä terapiasta, myös uhriutumista työstämällä ja siitä aktiivisesti luopumalla. Olin vuosia kiinni uhripositiossa ja se esti minua elämästä normaalia täyttä elämää (olen seksuaalirikoksen uhri).
Vaikeinta oli päästää irti siitä että olen uhri.
Mielenkiintoista, että kirjoitit näin: "Hyväksyy sen että heidän ajatusmaailmassaan, he eivät ole tehneet pahaa. Heille toiminta on ollut normaalia." Minä uskon, että on pahoja ihmisiä, jotka kaltoinkohdellessaan toista ei ajattele käyttäytyvänsä normaalisti vaan ihan tietoisesti, täydessä ymmärryksessä tekee omasta mielestäänkin pahaa, koska haluaa niin.
" muutun edelleen siksi pieneksi pelokkaaksi tytöksi, joka ei uskalla uhmata vanhempiaan rangaistuksen pelossa." Tuollaista myöskin muissa aikuisiän ihmissuhteissa, ainakin omalla kohdalla. Eli on liian kiltti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksena olet kiinni uhriutumisen kokemuksessa.
Siitä irtipäästäminen on vaikeaa ja pelottavaa. Ensiajatus voi olla, että jos päästät irti uhripositiosta se jotenkin oikeuttaisi kokemasi pahan. Näin ei suinkaan ole.
Uhriudesta irtipäästäminen vaatii kuitenkin sen, että tapahtuneen hyväksyy. Se on hyväksyttävä. Ja se tarkoittaa että hyväksyy konkreettisesti kaiken sen pahan mitä vanhemmat ovat tehneet. Hyväksyy sen että he ovat sellaisia ihmisiä. Hyväksyy sen että heidän ajatusmaailmassaan, he eivät ole tehneet pahaa. Heille toiminta on ollut normaalia.
Uhriutumista voi työstää myös sen kautta että kiinnittää huomion siihen, miten uhripositio estää sinua nyt elämästä.
Kannattaa ihan googlata uhriutuminen.
Itse sain avun paitsi ratkaisukeskeisestä terapiasta, myös uhriutumista työstämällä ja siitä aktiivisesti luopumalla. Olin vuosia kiinni uhripositiossa ja se esti minua elämästä normaalia täyttä elämää (olen seksuaalirikoksen uhri).
Vaikeinta oli päästää irti siitä että olen uhri.
Mielenkiintoista, että kirjoitit näin: "Hyväksyy sen että heidän ajatusmaailmassaan, he eivät ole tehneet pahaa. Heille toiminta on ollut normaalia." Minä uskon, että on pahoja ihmisiä, jotka kaltoinkohdellessaan toista ei ajattele käyttäytyvänsä normaalisti vaan ihan tietoisesti, täydessä ymmärryksessä tekee omasta mielestäänkin pahaa, koska haluaa niin.
Mun väkivaltainen aggressiivinen narsistivanhempani varmasti tiedosti kyllä tekevänsä väärin (todella raakaa väkivaltaa), mutta osaa niin ”hienosti” itsepetoksetän että uskottelee itselleen että hän oli loistava vanhempi eikä tehnyt mitään väärää, väärää on vain nulikka kakara joka on kiittämätön hänelle eikä ”arvosta” lapsuutta vaikka pitäisi.
Vierailija kirjoitti:
" muutun edelleen siksi pieneksi pelokkaaksi tytöksi, joka ei uskalla uhmata vanhempiaan rangaistuksen pelossa." Tuollaista myöskin muissa aikuisiän ihmissuhteissa, ainakin omalla kohdalla. Eli on liian kiltti.
Jep, ja sitten jälkikäteen sitä ihmettelee itseään, että miten en taaskaan uskaltanut avata suutani ja puolustautua. No, asia ja tilanne kerrallaan opettelua... pääasia kai tässä on, että on kuitenki pyrkimys tulla jämäkämmäksi ihmiseksi. Itsellä ehkä suurin ongelma on se, että pelkään suuttuessani sanovani liiankin napakasti ja sitten loukkaan muita, mikä ei ole tarkoitukseni. Tarkoitushan ainakin itselläni on vetää omia rajoja niin, että muihin ei satu, sillä tavalla jää itselle parempi mieli. Siksi joskus on helpompi vaieta tilanteessa :/
Hautaan kun saa alkaa _VÄHITELLEN_ helpottamaan.
Tämä on tosiasia
Voi sentään, sydän muljahtaa kun lukee tuollaista. Kokemaasi ei pitäis olla 😞.
Toivon sulle kaikkea hyvää jatkossa ja että saisit oman elämäsi jotenkin järjestykseen. Hyviä neuvoja täälläkin. ❤
Joopa joo....