Muita lapsuudesta johtuvasta traumaperäisestä häiriöstä kärsiviä?

Opettele asettaa ihmisille rajoja, se vie aikansa, mutta sä pystyt siihen, saa sanoa ei.

Rajojen vetämistä koitankin harjoitella. Ja se tarkoittaa mielestäni myös sitä, että osaa ns. puolustaa itseään kun toisilta saattaa tulla ilkeitäkin kommentteja. Meidän työporukassa on juuri tällaisia juoruilevia ikäviä naispuolisia henkilöitä, ja heidän kanssa on tosi vaikea olla, kun saattavat sanoa todella pahastikin, kun tietävät, etten osaa laittaa takaisin. Tätäkin pitää osata harjoitella niin saa niin sanotusti omat voimansa takaisin. Aina kun jää jotenkin alakynteen niin tuntuu, että se olo ja ne tilanteet jäävät vain päälle. 

Mulla on traumatausta ja ptsd ollut ihan dg.

Mulle sattui hyvä lääkäri joka sanoi että ota tyynesti, usein (ei tietenkään aina mutta joissain tapauksissa) keho hoitaa itsensä kuntoon kun annat sille mahdollisuuden. En ottanut lääkkeitä, terapiaa en olisi saanutkaan koska olin liian ”reipas” ja työkykyinen.

Voin sanoa että 95% olen parantunut itse seuraavin keinoin:

- kundaliinijooga

-meditaatio ja mindfulness

- morfiset kentät (äänite joka ”opastaa” kehon soluja toimimaan oikein)

- subliminaalit eli äänitteet joissa on piilotettuna affirmaatioita.

Olen siis väkivaltaisen lapsenhakkaajanarsisrin lapsi ja ollut paljon oireita. Kokonaan tästä ei pääse ihan koskaan eroon mutta nyt menee hyvin, rakastan itseäni ja osaan puolustaa itseäni.

Kokeile ihmeessä noita äänitteitä youtubesta. Kanava Vortex Success on paras!

Mua ei koskaan lyöty, mutta perheessä oli alkoholismia, vanhemman mt-ongelmia ja henkistä väkivaltaa. Nuorena aikuisena olin juuri samanlainen kuin AP, eli rajat täysin hukassa ja yritin alitajuisesti saada ihmiset hyväksymään mut miellyttämällä ja uhrautumalla jatkuvasti jne. en osannut pitää itsestäni huolta. Vedin puoleeni ihan kamalia moniongelmaisia ihmisiä ja hyväksikäyttäjiä ja traumoja tuli vain lisää ja lisää. Parikymppisenä aloin vielä sitten seurustelemaan itseäni vanhemman sadistisen miehen kanssa ja vaikka se suhde ei kestänytkään lopulta pitkään, se oli viimeinen niitti ja herätti mut siitä jamasta missä olin ollut. Kävin terapiassa ja ymmärsin että lapsuuden vuoksi koin tuollaiset suhteet tutuiksi. Oli opeteltava itsekunnioitusta ja sellaisia ihan perusasioita "alusta" jotka monelle ikäiselleni olivat olleet itsestäänselvyyksiä aina. Se oli pitkä ja kivinen tie ja pitkään kannoin myös hävetäkseni uhrin viittaa. Jossain vaiheessa siitäkin oli kuitenkin luovuttava, koska sellainen jää muuten helposti hienojen asioiden tielle.

Nyt kolmekymppisenä olen paremmassa kunnossa. Olen terveellä tapaa varautuneempi ja välillä kuormitun ihmissuhteista niin että suorastaan eristäydyn, mutta ystäväni ymmärtävät jo tämän. Kaikin puolin nykyään on terveemmät rajat, sillä olen luopunut tarpeesta olla koko ajan kiltti tai saatavilla. Kiltteys ei enää ole maailman tavoiteltavin asia, vaan oma tasapaino on. Olen myös sisäistänyt että vaikka välillä valitsemalla itsensä väkisinkin pahoittaa jonkun mielen, en ole kenenkään toisen tunteista vastuussa. Olen velkaa ainoastaan itselleni, sillä tiedän mihin suohon se johtaa jos alkaa sille loputtomalle miellyttämisen linjalle. Olen ystävystynyt itseni kanssa sillä tasolla, etten jaksa sellaisia kädenlämpöisiä kaverisuhteita enää ollenkaan. Oma seura ja yksinolo on sen verran laadukasta ja mukavaa, ettei ole tarvetta enää nähdä ketään vain siksi ettei olisi yksin enkä enää vain "tapa aikaa" kenenkään kanssa. Teen työtä jossa ei juurikaan työkavereita ole ja se sekä sopii minulle että toisaalta välillä pahentaa sitä eristäytymistä. Harrastan enimmäkseen yksilölajeja ja keskityn asioihin jotka tuovat hyvää oloa. En tee mitään väkisin. Monen mielestä olen varmasti outo, mutta en enää häpeä sitä vaan pidän sitä voimavaranani.

AP oletko käynyt terapiassa tai ainakin harkinnut sitä? Nuo fyysiset oireilut täytyisi saada kuriin keinolla tai toisella. 

Vierailija kirjoitti:

Mua ei koskaan lyöty, mutta perheessä oli alkoholismia, vanhemman mt-ongelmia ja henkistä väkivaltaa. Nuorena aikuisena olin juuri samanlainen kuin AP, eli rajat täysin hukassa ja yritin alitajuisesti saada ihmiset hyväksymään mut miellyttämällä ja uhrautumalla jatkuvasti jne. en osannut pitää itsestäni huolta. Vedin puoleeni ihan kamalia moniongelmaisia ihmisiä ja hyväksikäyttäjiä ja traumoja tuli vain lisää ja lisää. Parikymppisenä aloin vielä sitten seurustelemaan itseäni vanhemman sadistisen miehen kanssa ja vaikka se suhde ei kestänytkään lopulta pitkään, se oli viimeinen niitti ja herätti mut siitä jamasta missä olin ollut. Kävin terapiassa ja ymmärsin että lapsuuden vuoksi koin tuollaiset suhteet tutuiksi. Oli opeteltava itsekunnioitusta ja sellaisia ihan perusasioita "alusta" jotka monelle ikäiselleni olivat olleet itsestäänselvyyksiä aina. Se oli pitkä ja kivinen tie ja pitkään kannoin myös hävetäkseni uhrin viittaa. Jossain vaiheessa siitäkin oli kuitenkin luovuttava, koska sellainen jää muuten helposti hienojen asioiden tielle.

Nyt kolmekymppisenä olen paremmassa kunnossa. Olen terveellä tapaa varautuneempi ja välillä kuormitun ihmissuhteista niin että suorastaan eristäydyn, mutta ystäväni ymmärtävät jo tämän. Kaikin puolin nykyään on terveemmät rajat, sillä olen luopunut tarpeesta olla koko ajan kiltti tai saatavilla. Kiltteys ei enää ole maailman tavoiteltavin asia, vaan oma tasapaino on. Olen myös sisäistänyt että vaikka välillä valitsemalla itsensä väkisinkin pahoittaa jonkun mielen, en ole kenenkään toisen tunteista vastuussa. Olen velkaa ainoastaan itselleni, sillä tiedän mihin suohon se johtaa jos alkaa sille loputtomalle miellyttämisen linjalle. Olen ystävystynyt itseni kanssa sillä tasolla, etten jaksa sellaisia kädenlämpöisiä kaverisuhteita enää ollenkaan. Oma seura ja yksinolo on sen verran laadukasta ja mukavaa, ettei ole tarvetta enää nähdä ketään vain siksi ettei olisi yksin enkä enää vain "tapa aikaa" kenenkään kanssa. Teen työtä jossa ei juurikaan työkavereita ole ja se sekä sopii minulle että toisaalta välillä pahentaa sitä eristäytymistä. Harrastan enimmäkseen yksilölajeja ja keskityn asioihin jotka tuovat hyvää oloa. En tee mitään väkisin. Monen mielestä olen varmasti outo, mutta en enää häpeä sitä vaan pidän sitä voimavaranani.

AP oletko käynyt terapiassa tai ainakin harkinnut sitä? Nuo fyysiset oireilut täytyisi saada kuriin keinolla tai toisella. 

Oli ilo lukea tämä. Hienosti kuvaat kokemuksiasi ja kasvuasi, oon kulkenut hyvin samanlaisen polun.

Mä kärsin edelleen tosin kolmekymppisenä ajoittain pahoistakin triggeroireista, paniikkikohtauksista enkä ole päässyt terapiaan. Käyn psyk.sh.n kanssa keskustelemassa ja otan tarvittaessa Propralia ja Opamoxia.

Vituttaa niin ankarasti välillä se, että on niin jumissa ja vankina asioissa jotka ei enää voi oikeasti satuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on traumatausta ja ptsd ollut ihan dg.

Mulle sattui hyvä lääkäri joka sanoi että ota tyynesti, usein (ei tietenkään aina mutta joissain tapauksissa) keho hoitaa itsensä kuntoon kun annat sille mahdollisuuden. En ottanut lääkkeitä, terapiaa en olisi saanutkaan koska olin liian ”reipas” ja työkykyinen.

Voin sanoa että 95% olen parantunut itse seuraavin keinoin:

- kundaliinijooga

-meditaatio ja mindfulness

- morfiset kentät (äänite joka ”opastaa” kehon soluja toimimaan oikein)

- subliminaalit eli äänitteet joissa on piilotettuna affirmaatioita.

Olen siis väkivaltaisen lapsenhakkaajanarsisrin lapsi ja ollut paljon oireita. Kokonaan tästä ei pääse ihan koskaan eroon mutta nyt menee hyvin, rakastan itseäni ja osaan puolustaa itseäni.

Kokeile ihmeessä noita äänitteitä youtubesta. Kanava Vortex Success on paras!

Hyviä vinkkejä, mutta hyvä myös muistuttaa että kaikille ptsd-"potilaiden" hermostoille mikä tahansa meditaatio ei kuitenkaan sovi vaan voi jopa pahentaa etenkin yksin ollessa ahdistusoireita. Aistitulva voi siis laukaista alitajuisen selviytymismekanismin ja stressireaktion, kun aivot tulkitsee tuntemukset vaaraksi. Eli mediaatiotakaan ei kannata "pakottaa" ennen aikojaan, jos se tuntuu yhtään turvattomalta. Opin itse tämän kantapään kautta ja ihmettelin miksi en saa omatoimisesta meditaatiosta apua vaikka sen kehutaan auttavan melkein kaikkeen ja pitäisi nimenomaan lieventää stressiä. "Trauma and meditation" ja "how to regulate nervous system" hyviä hakusanoja jos joku kiinnostuu googlaamaan lisää. Missään nimessä en kuitenkaan vähättele meditaation hyötyjä, päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on traumatausta ja ptsd ollut ihan dg.

Mulle sattui hyvä lääkäri joka sanoi että ota tyynesti, usein (ei tietenkään aina mutta joissain tapauksissa) keho hoitaa itsensä kuntoon kun annat sille mahdollisuuden. En ottanut lääkkeitä, terapiaa en olisi saanutkaan koska olin liian ”reipas” ja työkykyinen.

Voin sanoa että 95% olen parantunut itse seuraavin keinoin:

- kundaliinijooga

-meditaatio ja mindfulness

- morfiset kentät (äänite joka ”opastaa” kehon soluja toimimaan oikein)

- subliminaalit eli äänitteet joissa on piilotettuna affirmaatioita.

Olen siis väkivaltaisen lapsenhakkaajanarsisrin lapsi ja ollut paljon oireita. Kokonaan tästä ei pääse ihan koskaan eroon mutta nyt menee hyvin, rakastan itseäni ja osaan puolustaa itseäni.

Kokeile ihmeessä noita äänitteitä youtubesta. Kanava Vortex Success on paras!

Hyviä vinkkejä, mutta hyvä myös muistuttaa että kaikille ptsd-"potilaiden" hermostoille mikä tahansa meditaatio ei kuitenkaan sovi vaan voi jopa pahentaa etenkin yksin ollessa ahdistusoireita. Aistitulva voi siis laukaista alitajuisen selviytymismekanismin ja stressireaktion, kun aivot tulkitsee tuntemukset vaaraksi. Eli mediaatiotakaan ei kannata "pakottaa" ennen aikojaan, jos se tuntuu yhtään turvattomalta. Opin itse tämän kantapään kautta ja ihmettelin miksi en saa omatoimisesta meditaatiosta apua vaikka sen kehutaan auttavan melkein kaikkeen ja pitäisi nimenomaan lieventää stressiä. "Trauma and meditation" ja "how to regulate nervous system" hyviä hakusanoja jos joku kiinnostuu googlaamaan lisää. Missään nimessä en kuitenkaan vähättele meditaation hyötyjä, päinvastoin.

Allekirjoitan! Mulle täysin mahdotonta meditaatio tai rentoutusharjoitukset. Pitääpä perehtyä tarkemmin jos aiheesta löytyy kerran infoa netistä, kiitos vinkistä!

-5

Voisin olla tuo ap:n "villi sisko". Olen loputtoman pahoillani kaikesta, mitä sinulle tein. Siitä, että pidin sinua tyhmänä ja välillä löin. Se oli julmaa ja hirveää. En pääse eteenpäin, kun ne muistot kotoa ahdistaa.

Tämä ei oikeuta tekojani, mutta halusin vielä kertoa, että vaikka näyttein vahvaa ja täydellistä pärjääjää, niin olin henkisesti sisältä murskana. Isä käytti minua törkeällä tavalla hyväksi kun olin noin 6-vuotias. Ja lievemmin pitkään sen jälkeen. Traumatisoidun ja tuntuu, että ne muistot murskaavat minut pala palalta.

Maksan mielelläni terapiasi tms kuntoutuksen jos tahdot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei koskaan lyöty, mutta perheessä oli alkoholismia, vanhemman mt-ongelmia ja henkistä väkivaltaa. Nuorena aikuisena olin juuri samanlainen kuin AP, eli rajat täysin hukassa ja yritin alitajuisesti saada ihmiset hyväksymään mut miellyttämällä ja uhrautumalla jatkuvasti jne. en osannut pitää itsestäni huolta. Vedin puoleeni ihan kamalia moniongelmaisia ihmisiä ja hyväksikäyttäjiä ja traumoja tuli vain lisää ja lisää. Parikymppisenä aloin vielä sitten seurustelemaan itseäni vanhemman sadistisen miehen kanssa ja vaikka se suhde ei kestänytkään lopulta pitkään, se oli viimeinen niitti ja herätti mut siitä jamasta missä olin ollut. Kävin terapiassa ja ymmärsin että lapsuuden vuoksi koin tuollaiset suhteet tutuiksi. Oli opeteltava itsekunnioitusta ja sellaisia ihan perusasioita "alusta" jotka monelle ikäiselleni olivat olleet itsestäänselvyyksiä aina. Se oli pitkä ja kivinen tie ja pitkään kannoin myös hävetäkseni uhrin viittaa. Jossain vaiheessa siitäkin oli kuitenkin luovuttava, koska sellainen jää muuten helposti hienojen asioiden tielle.

Nyt kolmekymppisenä olen paremmassa kunnossa. Olen terveellä tapaa varautuneempi ja välillä kuormitun ihmissuhteista niin että suorastaan eristäydyn, mutta ystäväni ymmärtävät jo tämän. Kaikin puolin nykyään on terveemmät rajat, sillä olen luopunut tarpeesta olla koko ajan kiltti tai saatavilla. Kiltteys ei enää ole maailman tavoiteltavin asia, vaan oma tasapaino on. Olen myös sisäistänyt että vaikka välillä valitsemalla itsensä väkisinkin pahoittaa jonkun mielen, en ole kenenkään toisen tunteista vastuussa. Olen velkaa ainoastaan itselleni, sillä tiedän mihin suohon se johtaa jos alkaa sille loputtomalle miellyttämisen linjalle. Olen ystävystynyt itseni kanssa sillä tasolla, etten jaksa sellaisia kädenlämpöisiä kaverisuhteita enää ollenkaan. Oma seura ja yksinolo on sen verran laadukasta ja mukavaa, ettei ole tarvetta enää nähdä ketään vain siksi ettei olisi yksin enkä enää vain "tapa aikaa" kenenkään kanssa. Teen työtä jossa ei juurikaan työkavereita ole ja se sekä sopii minulle että toisaalta välillä pahentaa sitä eristäytymistä. Harrastan enimmäkseen yksilölajeja ja keskityn asioihin jotka tuovat hyvää oloa. En tee mitään väkisin. Monen mielestä olen varmasti outo, mutta en enää häpeä sitä vaan pidän sitä voimavaranani.

AP oletko käynyt terapiassa tai ainakin harkinnut sitä? Nuo fyysiset oireilut täytyisi saada kuriin keinolla tai toisella. 

Oli ilo lukea tämä. Hienosti kuvaat kokemuksiasi ja kasvuasi, oon kulkenut hyvin samanlaisen polun.

Mä kärsin edelleen tosin kolmekymppisenä ajoittain pahoistakin triggeroireista, paniikkikohtauksista enkä ole päässyt terapiaan. Käyn psyk.sh.n kanssa keskustelemassa ja otan tarvittaessa Propralia ja Opamoxia.

Vituttaa niin ankarasti välillä se, että on niin jumissa ja vankina asioissa jotka ei enää voi oikeasti satuttaa.

Kiitos.<3 Voisinpa auttaa sua. Ymmärrän niin hyvin tuon tunteen vankina olemisesta, kokemusta myös Propralista vaikka en siitä juurikaan hyötyä kokenut. Terapia olisi varmasti sulla nyt erittäin paikallaan, mutta on todella inhottavaa että sinne päästäkseen joutuu valmiiksi huonoilla voimilla usein suorastaan tappelemaan kelan kanssa... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei koskaan lyöty, mutta perheessä oli alkoholismia, vanhemman mt-ongelmia ja henkistä väkivaltaa. Nuorena aikuisena olin juuri samanlainen kuin AP, eli rajat täysin hukassa ja yritin alitajuisesti saada ihmiset hyväksymään mut miellyttämällä ja uhrautumalla jatkuvasti jne. en osannut pitää itsestäni huolta. Vedin puoleeni ihan kamalia moniongelmaisia ihmisiä ja hyväksikäyttäjiä ja traumoja tuli vain lisää ja lisää. Parikymppisenä aloin vielä sitten seurustelemaan itseäni vanhemman sadistisen miehen kanssa ja vaikka se suhde ei kestänytkään lopulta pitkään, se oli viimeinen niitti ja herätti mut siitä jamasta missä olin ollut. Kävin terapiassa ja ymmärsin että lapsuuden vuoksi koin tuollaiset suhteet tutuiksi. Oli opeteltava itsekunnioitusta ja sellaisia ihan perusasioita "alusta" jotka monelle ikäiselleni olivat olleet itsestäänselvyyksiä aina. Se oli pitkä ja kivinen tie ja pitkään kannoin myös hävetäkseni uhrin viittaa. Jossain vaiheessa siitäkin oli kuitenkin luovuttava, koska sellainen jää muuten helposti hienojen asioiden tielle.

Nyt kolmekymppisenä olen paremmassa kunnossa. Olen terveellä tapaa varautuneempi ja välillä kuormitun ihmissuhteista niin että suorastaan eristäydyn, mutta ystäväni ymmärtävät jo tämän. Kaikin puolin nykyään on terveemmät rajat, sillä olen luopunut tarpeesta olla koko ajan kiltti tai saatavilla. Kiltteys ei enää ole maailman tavoiteltavin asia, vaan oma tasapaino on. Olen myös sisäistänyt että vaikka välillä valitsemalla itsensä väkisinkin pahoittaa jonkun mielen, en ole kenenkään toisen tunteista vastuussa. Olen velkaa ainoastaan itselleni, sillä tiedän mihin suohon se johtaa jos alkaa sille loputtomalle miellyttämisen linjalle. Olen ystävystynyt itseni kanssa sillä tasolla, etten jaksa sellaisia kädenlämpöisiä kaverisuhteita enää ollenkaan. Oma seura ja yksinolo on sen verran laadukasta ja mukavaa, ettei ole tarvetta enää nähdä ketään vain siksi ettei olisi yksin enkä enää vain "tapa aikaa" kenenkään kanssa. Teen työtä jossa ei juurikaan työkavereita ole ja se sekä sopii minulle että toisaalta välillä pahentaa sitä eristäytymistä. Harrastan enimmäkseen yksilölajeja ja keskityn asioihin jotka tuovat hyvää oloa. En tee mitään väkisin. Monen mielestä olen varmasti outo, mutta en enää häpeä sitä vaan pidän sitä voimavaranani.

AP oletko käynyt terapiassa tai ainakin harkinnut sitä? Nuo fyysiset oireilut täytyisi saada kuriin keinolla tai toisella. 

Oli ilo lukea tämä. Hienosti kuvaat kokemuksiasi ja kasvuasi, oon kulkenut hyvin samanlaisen polun.

Mä kärsin edelleen tosin kolmekymppisenä ajoittain pahoistakin triggeroireista, paniikkikohtauksista enkä ole päässyt terapiaan. Käyn psyk.sh.n kanssa keskustelemassa ja otan tarvittaessa Propralia ja Opamoxia.

Vituttaa niin ankarasti välillä se, että on niin jumissa ja vankina asioissa jotka ei enää voi oikeasti satuttaa.

Kiitos.<3 Voisinpa auttaa sua. Ymmärrän niin hyvin tuon tunteen vankina olemisesta, kokemusta myös Propralista vaikka en siitä juurikaan hyötyä kokenut. Terapia olisi varmasti sulla nyt erittäin paikallaan, mutta on todella inhottavaa että sinne päästäkseen joutuu valmiiksi huonoilla voimilla usein suorastaan tappelemaan kelan kanssa... 

Mä en oo päässy tappelemaan ees Kelan kanssa vielä. Täällä tuppukylillä on tosi rajallisesti terapeutteja ja siinä mulla on noussut seinä vastaan. Yks terapeutti sanoi suoraan että mun asiat on hänen ammattitaitonsa ulkopuolella, toinen vetosi väärään terapiasuuntaukseen (mitään lyhytkestoista ratkaisukeskeistä tähän ei tietty kannatakaan lähteä hakemaan). Sit on niin älyttömästi ns. "Helpompia" asiakkaita, joita varmasti on miellyttävämpi auttaa kun taas mun kanssa työskentely olis varmaan raskaampaa eikä välttämättä niin hyvin edistyvää. Ymmärrän siis terapeuttejakin.

Elän kuitenkin toivossa että joskus vielä saisin sitä kautta apua. Siihen asti pitää tehdä yksin parhaansa.

-5

millaisia oireita teillä on? tai että miten ongelmat ilmenevät? kiinnostaisi kuulla..

Vierailija kirjoitti:

millaisia oireita teillä on? tai että miten ongelmat ilmenevät? kiinnostaisi kuulla..

Mulla ainakin isoin ongelma (joka siis vammauttaa eniten) on vireystilan säätely. Olen siis pitkiä aikoja 24/7 sellaisessa hälytysmoodissa, valppaana ja koko ajan esim. ihan suhteettoman säikkynä yllättäville äänille. Mun aivot luulee kaikkea uhkaksi enkä pysty lepäämään, joka johtaa siihen että uuvun täysin ja sitten masennun kun petyn siihen etten pystykään elämään ns. normaalisti.

Painajaisunet, paniikkikohtaukset, dissosiaatio-oireilu ja tunteiden säätelyn vaikeus tähän vielä lisänä.

Ja mä koen jo voivani todella hyvin verrattuna siihen mitä elämä on ollut juurikin niinä aikoina joita tässä ketjussakin on mainittu, ts.nuorena/nuorena aikuisena kun oli vielä enemmän se oma tahto, minuus ja rajat hukassa, jolloin olin mm myös itsetuhoinen.

Suomessa ei taida mitään järkevää diagnoosia traumahäiriöihin saada?

Itsellä diagnosoitu 2-suuntaiseksi ja epävakaaksi pershäröksi koska oireilu on molemmissa hyvin samantyyppistä kuin kompleksisessa traumassa.

Ap. Olet kokenut lapsena turvattomuutta. Liika kiltteys ja läheisriippuvuus ovat turvattomuuden kavereita. Nyt opettelet asettamaan rajoja. Ennen kuin lupaat mitään ota miettimisaikaa.

Nostan

minulla on vaikeita ahdistus oireita, pelko-oireita , kkontrollinmenetyksen pelkoa, dissosiaatiota, paniikkia. Ja en osaa nimetä mitään syytä näille. Tuntuu, että lapsuuden tulisi olla ollut aika huono että näin kokee mutta mulla ei ollut. Vanhemmat riiteli paljon, tunteita ei näytetty, äidin ikävä on näin aikuisenakin ollut iso, muutamia väkivaltakertoja kotona jotka pelotti mutta ei sen enempää, isä vähän ankara ja hieman 'epävakaa'. mutta muuten perus hyvää lapsuutta. kavereita ja vanhemmat kyllä rakasti. Voi olla että on jotain geneettistä sukutaakkaa tai sitten oon vain tosi herkkä?

Toisaalta varhaisaikuisuuteni oli kyllä vaikea jakuormittava.. ikävuodet 20-26. oireilen sitä enemmän kuin lapsuutta..

t. se, joka kyseli, että mitä oireita teillä on

Millaista dissosiaatio oireilua teillä on?

Mulla oli lapsuus sellainen pelottavan ja ahdistavan ilmapiirin leimaama. Meitä lapsia lyötiin välillä mutta enemmän haukkumista ja mitätöintiä, sellaista uhkaa uutta joka joskus siis purkautui sanallisesti ja joskus fyysisesti.

Lapsena oireilin kiusaamalla koulussa ja varastamalla. Sitten päihteillä ja huonossa ihmissuhteessa. Sitten anoreksia ja bulimia.

Nykyään parempi vointi (oon 40v). Kuitenkin aistin just ilmapiirin tosi hyvin ja varmasti tulkitsen omien kokemusten kautta myös usein sen negatiivisemmaksi kuin se onkaan. Pelkään riitoja ja välttelen konflikteja, mulla on korkeakoulututkinto mutta pidän itseäni tyhmänä epäonnistujana usein. Äitiys on ollut haastavaa. Varsinkin se pikkulapsi aika. Oli vaikea vastata vauvan tarpeisiin. Epäonnistuin varmasti usein siinä, mutta nyt kun lapsi on jo koululainen on tämä helpottanut ja nyt koen olevani ihan hyvä äitikin. Työskentelen ihan hyvässä työssä ja mulla on parisuhde.

Liikunta auttaa mua ( ei meditaatio, meen vähän sekaisin sellaisesta). Mutta jooga, hikitreenit jne kaikenlainen liikunta. Samoin koiran silittäminen. Metsässä oleilu. Toisaalta välillä ostoskelu, joka menee överiksikin

Vierailija kirjoitti:

minulla on vaikeita ahdistus oireita, pelko-oireita , kkontrollinmenetyksen pelkoa, dissosiaatiota, paniikkia. Ja en osaa nimetä mitään syytä näille. Tuntuu, että lapsuuden tulisi olla ollut aika huono että näin kokee mutta mulla ei ollut. Vanhemmat riiteli paljon, tunteita ei näytetty, äidin ikävä on näin aikuisenakin ollut iso, muutamia väkivaltakertoja kotona jotka pelotti mutta ei sen enempää, isä vähän ankara ja hieman 'epävakaa'. mutta muuten perus hyvää lapsuutta. kavereita ja vanhemmat kyllä rakasti. Voi olla että on jotain geneettistä sukutaakkaa tai sitten oon vain tosi herkkä?

Toisaalta varhaisaikuisuuteni oli kyllä vaikea jakuormittava.. ikävuodet 20-26. oireilen sitä enemmän kuin lapsuutta..

t. se, joka kyseli, että mitä oireita teillä on

Hei muista että sun oireet, tunteet ja kokemukset on valideja ja oikeita ja aitoja. Se ettei sulla mennyt "yhtä huonosti" kun jollain muulla (aina on joku joka kaiken päälle maalasi taulun ilman käsiä) ei poista sitä haittaa mitä koet elämässäsi. Sulla on oikeus olla rikki, älä jää vähättelyyn jumiin.

Oon itsekin tavallista herkempi, se on vaikea aihe mun käsitellä tässä. Olen paljon jossitellut että olisinko voinut olla vielä lujempi. Lähes kaikki ulkopuoliset ovat kuitenkin kuvanneet mua tosi vahvaksi eikä näe sitä herkkyyttä välttämättä ollenkaan aina. Mä olen ihan perus temperamentiltani tosi herkkä, pikkulapsiajoista asti. Että jos oisin ollut vähemmän herkkä oisko asiat helpompia? Mut miksi miettiä vääriä kysymyksiä? Kun se asia ei muutu että vaikeaa on ja oireita on. Ei täällä ole mitään todistusvelvoitetta kenellekään kuinka kamalaa pitää olla että saa hoitaa itseään. Jos voi huonosti, pitää yrittää parantaa itseään.

Tosi tuttua myös ja ilmeisen tyypillistä tuo uudelleentraumatisoituminen myöhemmin elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Millaista dissosiaatio oireilua teillä on?

Derealisaatio- ja depersonalisaatio-oireita on ollut. Eksyin ihan tuttuihin maisemiin esimerkiksi kun kaikki näytti jotenkin vieraalta ja tuntui että näen unta. Todellisuudentaju hämärtyy.

Muistin kanssa on isoja ongelmia koska osa muistoista lokeroituu ihan väärin tai ei ollenkaan, joten joskus en oikeasti usko tavanneeni jotain ihmistä aiemmin tai jotkut asiat ei tunnu oikeasti tapahtuneen minulle, vaikka tiedän että niiden on ollut pakko.

Dissosioin itseni irti monista tilanteista ja tunteista ja se juuri aiheuttaa sitä, ettei niistä tilanteista jää oikein muistikuvia.