Lue keskustelun säännöt.
Mikä harrastukseksi lapselle, joka ei halua harrastaa oikein mitään?
11.11.2021 |
Siinäpä se kysymys oikeastaan on.
Lapsi on alakouluikäinen. On kokeiltu yleisurheilukoulua, montaa muuta urheilulajia, pelikerhoa... Mikään taiteellinen ja käsillä tekeminen ei ole kiinnostanut, ei myöskään mikään musikaalinen harrastus. Eikä partio.
Pää alkaa lyödä aika tyhjää. Tietenkään en pakota harrastamaan mitään, mutta mistä voisi vielä löytyä sellainen harrastus, johon innostus voisi löytyä?
Tykkää vaan pelata koneella ja notkua koululla, mikä ei kuulosta hyvältä yhdistelmältä enää, kun teini-ikä saapuu jokusen vuoden päästä. Onko muilla tällaista ongelmaa ratkottu onnistuneesti?
Kommentit (23)
Vierailija kirjoitti:
sillähän on jo peliharrastus, ei vaan halua sun pakottamia paskaharrastuksia.
Huoh. Kiva kun ihmiset viitsii lukea ajatuksella näitä aloituksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liikunta yleensäkään, joku joukkuelaji? Teatteri?
Vierailija kirjoitti:
Liikunta yleensäkään, joku joukkuelaji? Teatteri?
Liikunnan suhteen ollaan kokeiltu tosi monipuolisesti kaikkea, ei niin onnistuneesti. Mutta toi teatteri voisi olla hyvä idea, pistän listalle mitä ehdotan jossain sopivassa välissä, kiitos.
Vierailija kirjoitti:
sillähän on jo peliharrastus, ei vaan halua sun pakottamia paskaharrastuksia.
Se, että lapsen annetaan pelata huoneessaan Forttia 6 tuntia päivässä, ei ole mikään harrastus. Pelaamistakin voi aidosti harrastaa, mutta ohjatussa toiminnassa pidetään huolta riittävistä tauoista, ravinnosta. Ohjataan kannustaviin pelitapoihin ym.
Mutta paljon helpompaa se toki on antaa lapsen vaan pelata kaiket ajat ja kuitata kaikki kutsumalla sitä harrastukseksi.
No, mieti asiaa niin päin, miksi lapsen pitäisi harrastaa jotakin aikuisen miettimää ja valmiiksi pureksimaa? Minusta ei tarvitse - ja omani siis niitä ovat harrastaneet, mutta omasta halustaan.
Luovuuden pahin este on nykyään se, että lapsille ei anneta aikaa olla omaehtoisesti, vaan aina on joku aikuinen sanomassa, mitä seuraavaksi tehdään. En nyt sano, että yksi tai kaksi harrastusta viikossa olisivat pahaksi, mutta kannattaa tajuta, että omaehtoinen touhuaminen ON ihan ok ja jopa hyvä asia!
Tietysti PELKKÄ pelaaminen ei ole terveellistä, liikunta edes jossakin määrin olisi kasvavalle lapselle fyysisesti hyväksi. Mutta jos hän liikkuu kaverien kanssa ja teidän vanhempien kanssa, niin antakaa olla rauhassa. Hän on aikuisten komenneltavana jo koulupäivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi siis on keksinyt itselleen mukavaa tekemistä ja haluaa olla kavereiden kanssa. Miksi siihen pitäisi keksiä jotain lisää?
Vierailija kirjoitti:
No, mieti asiaa niin päin, miksi lapsen pitäisi harrastaa jotakin aikuisen miettimää ja valmiiksi pureksimaa? Minusta ei tarvitse - ja omani siis niitä ovat harrastaneet, mutta omasta halustaan.
Luovuuden pahin este on nykyään se, että lapsille ei anneta aikaa olla omaehtoisesti, vaan aina on joku aikuinen sanomassa, mitä seuraavaksi tehdään. En nyt sano, että yksi tai kaksi harrastusta viikossa olisivat pahaksi, mutta kannattaa tajuta, että omaehtoinen touhuaminen ON ihan ok ja jopa hyvä asia!
Tietysti PELKKÄ pelaaminen ei ole terveellistä, liikunta edes jossakin määrin olisi kasvavalle lapselle fyysisesti hyväksi. Mutta jos hän liikkuu kaverien kanssa ja teidän vanhempien kanssa, niin antakaa olla rauhassa. Hän on aikuisten komenneltavana jo koulupäivät.
Vaan kun se näinä päivinä todellakin tuppaa olemaan ainostaan sitä pelaamista. Harva lapsi sanoo että ”nyt olen pelannut tarpeeksi tälle päivälle, lähdenpä tästä ulos”. Pakko on tuputtaa ja pysyä tiukkana että edes jotain muuta tulisi tehtyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitääkö sitä jotain sitten harrastaa? Minä en harrastanut lapsena mitään ja ihan kunnollinen aikuinen minusta tuli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mieti asiaa niin päin, miksi lapsen pitäisi harrastaa jotakin aikuisen miettimää ja valmiiksi pureksimaa? Minusta ei tarvitse - ja omani siis niitä ovat harrastaneet, mutta omasta halustaan.
Luovuuden pahin este on nykyään se, että lapsille ei anneta aikaa olla omaehtoisesti, vaan aina on joku aikuinen sanomassa, mitä seuraavaksi tehdään. En nyt sano, että yksi tai kaksi harrastusta viikossa olisivat pahaksi, mutta kannattaa tajuta, että omaehtoinen touhuaminen ON ihan ok ja jopa hyvä asia!
Tietysti PELKKÄ pelaaminen ei ole terveellistä, liikunta edes jossakin määrin olisi kasvavalle lapselle fyysisesti hyväksi. Mutta jos hän liikkuu kaverien kanssa ja teidän vanhempien kanssa, niin antakaa olla rauhassa. Hän on aikuisten komenneltavana jo koulupäivät.
Vaan kun se näinä päivinä todellakin tuppaa olemaan ainostaan sitä pelaamista. Harva lapsi sanoo että ”nyt olen pelannut tarpeeksi tälle päivälle, lähdenpä tästä ulos”. Pakko on tuputtaa ja pysyä tiukkana että edes jotain muuta tulisi tehtyä.
No aika moni lapsi sanoo, että "Kaveri pani viestiä, lähden ulos pelaamaan jalkapalloa". Toki jos kavereita ei ole tai ne ovat kaikki kotona etäpelaamista harrastavia, niin sitten toki, kannattaa kannustaa liikunnan pariin. Olit vaan näemmä aloituksen perusteella ehdottanut lapsellesi lisää pelaamista (pelikerho) ja siinä en ihan kauheasti näe järkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saisko ap:lta tarkennusta, miksi kokeillut harrastukset on jääneet kokeiluiksi, mihin siis ovat tyrehtyneet? Onko hankaluus siinä että itse tekeminen tuntuu vaikealta / epämieluisalta vai onko vika jossain muussa kuin itse aktiviteetissa? Esim. monet liikuntalajit, kädentaidot ja musiikki ovat alkuun vaativia ja voi aiheuttaa epävarmuutta, jos lapsi on itsekriittinen tai lyhytpinnainen. Toisaalta taas uusien ihmisten kanssa sosiaalisessa tilanteessa/muiden kanssa toimimisessa voi myös olla hankaluuksia samansuuntaisista syistä: epävarmuus, paine, tunne vertailluksi tulemisesta jne.
Muistan, että itselläni lapsena oli vaikea aloittaa mitään ja olin aika lyhytjänteinen ja kriittinen. Jos siis yritin esim. käsitöitä, musiikkia ja lopputulos ei miellyttänyt (tai urheilussa tulokset oli "huonoja"), oma mielenkiinto lopahti. Samoin kävi, jos yhden projektin tekeminen kesti liian pitkään, esimerkiksi monet käsityöt tai askartelut jäivät kesken.
Olen harrastanut lapsena mm. telinevoimistelua, erilaisia tansseja, ratsastusta (tämä kesti useamman vuoden, mutta lopahti teini-iässä), pianon ja kitaran soittoa, lentopalloa, kotona piirtelin ja kuuntelin musiikkia, luin paljon. Partiota kävin 1-2 kertaa kokeilemassa, samoin yleisurheilua, en innostunut. Mutta TODELLA paljon katsoin lapsena tv:tä (90-00-luvuilla) ja siihen aina hakeuduin varmaan tottumuksesta. En oikein osannut itse aloittaa mitään järkevää tekemistä kotioloissa. Koulussa pärjäsin hyvin, mutta siihenkin turhauduin helposti enkä jaksanut pitkään keskittyä yhden aineen läksyihin tai tehtäviin.
En tiedä voiko päteä sinun lapseesi, mutta itse olisin kaivannut harjoitusta ihan perustaidoissa, eli juuri pitkäjänteisyys, kärsivällisyys, epätäydellisyyden ja epävarmuuden sieto, uusissa sosiaalisissa tilanteissa toimiminen. Jos nuo olisivat olleet hieman paremmin hallussa, en olisi ehkä niin äkkiä turhautunut kaikkeen tekemiseen ja olisin huomannut osaavani ja oppivani paljon paremmin kuin itse aluksi luulin. Näitä väärinkäsityksiäni olen sitten aikuisiällä korjaillut ja yllättynyt positiivisesti :)
Monesti mielenkiinto ja motivaatio herää onnistumisen kokemusten, oivallusten ja positiivisten sosiaalisten kokemusten kautta niin lapsilla kuin aikuisilla. Jos mitään näistä ei aktiviteetissa pääse kokemaan JA jos on hieman kärsimätön/lyhytjänteinen luonne, niin herkästi päätyy tekemään "ei mitään" ja esim. pelailusta ja kavereiden kanssa hölmöilystä hakemaan nopeaa dopamiinia. Moni harrastus ja taito vaatii alkuun hieman ponnistelua ja epämiellyttävyyden sietämistä ja jos kaikki lopahtaa tässä hankalassa alkuvaiheessa, ihmiselle jää helposti kuva, ettei osaa mitään tai voi kiinnostua mistään. Tämä voi myös heikentää itsetuntoa ja kaventaa omaa käsitystä itsestä. Tuputtamaan en kuitenkaan lähtisi mitään sellaista, mitä lapsi pitää täysin mahdottomana harrastuksena itselleen. Ehkä silloin keskustelisin, miksi lapsesta tuntuu, ettei hän voi k.o. asiaa ajatella kokeilevansa. Siitä voisi vähän päästä kärryille, mitä lapsi omista kyvyistään ja itsestään ajattelee, mikä on pitkälti kytköksissä siihen, mitä hän motivoituu tekemään.
Minkälaisista peleistä hän on kiinnostunut? Jos häntä kiinnostaa peleissä jokin tietty asia, niin ehkä voisi olla siitä kiinnostunut pelien ulkopuolellakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö lapsella ole pienempänä ollut mitään mielenkiinnon kohdetta vai onko se vauvasta asti vaan pelannut ja pelannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Frisbeegolf, geokätköily, sirkuskoulu, uinti
itse tykkäsin lapsena tehdä ristikoita, sudokuja sekä japanilaisia ristikoita (onkohan toi niiden nimi? sellasia joissa kuva selviää päättelemällä mitä yksittäisiä ruutuja väritetään)
Musiikin kuuntelu, elokuvien katselu, kirjojen lukeminen, korttipelit?
Mä en lapsena tai nuorena harrastanut muuta kuin lukemista (ja telkkarin katselua). Mikään liikunnallinen ei napannut silloin eikä nappaa edelleenkään. Ja ihan kunnollinen veronmaksaja minusta tuli.
Silloin mun lapsuudessa vanhemmat voivottelivat kun olin vain sisällä lukemassa enkä halunnut mennä ulos "raittiiseen ilmaan". Nyt näköjään samaa voivotellaan pelien suhteen.
Miksi pakolla etsiä harrastusta. Tuon pelaamisen saa aisoihin peliajoilla. Meillä ei teini harrasta mitään. On hyvä koulussa, kavereita on ja viettää aikaa perheen kanssa lauta- ja korttipelejä pelaamalla. Joskus pelaa tietsikalla kavereiden kanssa.
sillähän on jo peliharrastus, ei vaan halua sun pakottamia paskaharrastuksia.