Lue keskustelun säännöt.
Onko as diagnoosi tarpeellinen?
09.11.2021 |
En ole täysin varma onko kyseessä juuri asperger, mutta minulla kuitenkin autisminkirjon piirteitä ja mietityttää että onko tarvetta sen diagnosointiin kuitenkaan.
En tarvitse sitä mielen rauhaa, minkä jotkut saaneet diagnoosin jälkeen kun ovat helpottuneet että vihdoinkin löytyi selitys yms.
Lähinnä askarruttaa että hankaloittaako diagnosoimattomuus jotenkin elämääni. Nepsyvalmennusta tulen saamaan tulevaisuudessa adhdn vuoksi.
Kommentit (11)
En oikein keksi mitään syytä miten diagnosoimattomuudesta voisi olla haittaa. Diagnoosista itsestään pystyn mielessäni kehittelemään joitain haittaskenaarioita sentäs.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Autisminkirjon piirteitä löytyy jokaisesta. Diagnoosi tarvitaan kuntoutukseen, jos arjessa on vaikeuksia. Joillekin se voi olla identiteettikysymys myös.
Eli vastaus: ei tarvitse välttämättä.
Kaikilla on noita piirteitä. Diagnoosista on apua vain, jos vaivaan tarvitsee hoitoa, kuntoutusta, lääkkeitä. Joten älä suotta; jos itse tunnistat omia as piirteitäsi ja ne ovat lieviä, pystyt myös opettelemaan kiertämään ne, jos niistä on sosiaalista haittaa.
Hyvä nyrkkisääntö: kukaan ei pidä besserwisseristä ja tosikko on rasittava. Hyvä kun saat apua adhd:hen. Ne muuten esiintyvät usein yhdessä, adhd ja as, koska johtuvat samoista geenivirheistä. Kimpassa kulkevat myös semmoiset ihanuudet kuin kliininen depressio, skitsofrenia ja bipolaarihäiriö.
Eli hoida hyvin itsesi, ettei näitä puhkea. Tsemppiä.
T. Sama vika Rahikaisella
ON. Siinä vaiheessa, kun elämässä jokin asia tökkää pahasti, pääsee avun piiriin paremmin. Ilman diagnoosia kohdellaan täysin tavan talliaisena, jolla pitäisi olla kaikki kyvyt työelämään.
Vierailija kirjoitti:
ON. Siinä vaiheessa, kun elämässä jokin asia tökkää pahasti, pääsee avun piiriin paremmin. Ilman diagnoosia kohdellaan täysin tavan talliaisena, jolla pitäisi olla kaikki kyvyt työelämään.
Mutta hänellähän on jo adhd-diagnoosi, ja kyse on usein osittain päällekkäisestä vaivasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On, adhd on melko helppo diagnoosi, autismi ja Asperger taas tuo paljon lisää haasteita elämään. Pyydä että tutkitaan kunnolla. Adhd itsessään ei juuri oikeuta mihinkään muuhun tukeen kuin mandollinen lääkitys, nepsyvalmennus sen osalta on keskimäärin neljä käyntiä terapeutilla.
Adhd n kanssa on melko yleistä olla muitakin diagnooseja, sukurasitteet kannattaa huomioida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pojallani on Aspergerin syndrooma (pian diagnoosin saamisen jälkeen tuota ei enää diagnosoitu tuolla nimellä vaan autismin kirjolla) ja ainoa hyöty on ollut vapautus armeijasta, mikä onkin hänelle iso hyöty. Muuten siitä ei ole ollut mitään hyötyä, psykiatrit ovat ehdotelleet sosiaalisesti kuormittuneelle masennusta, on tarjottu ryhmäterapiaa sosiaalisten taitojen parantamiseksi nuorelle, jolla oli ihan ok sos. taidot. Ainoa toimiva tukikeino kouluun oli lyhennetyt koulupäivät, jonka minä äitinä keksin. En tiedä olisiko ollut mahdollista saada tuo tukikeino ilman noita tutkimuksia ja turhanpäiväisiä palavereja ym. En käsitä mihin aikuinen tuota diagnoosia tarvitsee elleivät oireet rajusti vaikuta elämään. Mikään helpotuksen tunne ei ehkä oikein riitä perusteeksi.
Nykyäänhän tuo diagnoosi lukeutuu "autismin kirjon" alle.
Itse AS-diagnoosin vuosikymmen sitten saaneena voin todeta, ettei Suomen terveystieto ole kovinkaan ajan tasalla siitä mistä asiassa on todellisuudessa kysymys. Vaikka suvussa on isän puolelta sukua useammallakin noita piirteitä, jäi todellinen diagnoosi useiden vuosien ajan väärän diagnoosin ja toisen haitan alle piiloon. Asia on Suomessa niin tavattoman huonosti tutkittu, ettei muilla sukulaisilla taida olla varsinaista diagnoosia paperilla ollenkaan vaikka ongelma on erittäin ilmeinen. Havahduin itsekin vasta ystävän vihjauksesta, kun hän mietti onko hänellä itsellään AS, tutkimaan tarkemmin mistä on kysymys. Laatien lopulta kuukausien lääketieteen kotiopintojen kautta suuntaa antavan diagnoosin ja hain varsinaisen diagnoosin lääkäriltä, joka oli kanssani tekemiensä testien perusteella samaa mieltä ja käytti jopa sanoja "klassinen tapaus".
AS-piirteethän ovat todella yleisiä. Niitä on lähestulkoon jokaisella ihmisellä jossain määrin. Ja tässä ongelma piileekin sillä joukkoon eksyy todella paljon väärin diagnosoituja "aspergereja", joilla ei ole todellista oireyhtymää.
Mutta palatakseni AP:n mietintään hankaloittaako diagnosoimattomuus jotenkin elämää. Ikävä kyllä AS diagnoosia ei Suomessa juurikaan tunnusteta tai tunneta siinä määrin, että pelkästään sen perusteella olisi mahdollista saada tarvittavat tukijärjestelmät käyttöön. Vaan tähän diagnoosin täytyy sisältyä erilaisia liitännäisoireita. Nepsyn saaminen ADHD:n vuoksi on esimerkiksi huomattavasti tödennäköisempää kuin Nepsyn saaminen AS:n vuoksi. Siitäkin huolimatta, että neuropsykiatrisesta valmennuksesta on tutkitusti positiivista hyötyä molemmissa tapauksissa.
On myös olemassa ihan yrityksiä ja yhteisöjä, jotka palkkaavat ainoastaan AS-diagnoosin omaavia ihmisiä. Eli siinä mielessä oikeasta diagnoosista voi olla hyötyäkin, sillä se voi avata uusia mahdollisuuksia ja auttaa tarpeen tullen muita ihmisiä ymmärtämään AS-ihmistä yksilönä paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyäänhän tuo diagnoosi lukeutuu "autismin kirjon" alle.
Itse AS-diagnoosin vuosikymmen sitten saaneena voin todeta, ettei Suomen terveystieto ole kovinkaan ajan tasalla siitä mistä asiassa on todellisuudessa kysymys. Vaikka suvussa on isän puolelta sukua useammallakin noita piirteitä, jäi todellinen diagnoosi useiden vuosien ajan väärän diagnoosin ja toisen haitan alle piiloon. Asia on Suomessa niin tavattoman huonosti tutkittu, ettei muilla sukulaisilla taida olla varsinaista diagnoosia paperilla ollenkaan vaikka ongelma on erittäin ilmeinen. Havahduin itsekin vasta ystävän vihjauksesta, kun hän mietti onko hänellä itsellään AS, tutkimaan tarkemmin mistä on kysymys. Laatien lopulta kuukausien lääketieteen kotiopintojen kautta suuntaa antavan diagnoosin ja hain varsinaisen diagnoosin lääkäriltä, joka oli kanssani tekemiensä testien perusteella samaa mieltä ja käytti jopa sanoja "klassinen tapaus".
AS-piirteethän ovat todella yleisiä. Niitä on lähestulkoon jokaisella ihmisellä jossain määrin. Ja tässä ongelma piileekin sillä joukkoon eksyy todella paljon väärin diagnosoituja "aspergereja", joilla ei ole todellista oireyhtymää.
Mutta palatakseni AP:n mietintään hankaloittaako diagnosoimattomuus jotenkin elämää. Ikävä kyllä AS diagnoosia ei Suomessa juurikaan tunnusteta tai tunneta siinä määrin, että pelkästään sen perusteella olisi mahdollista saada tarvittavat tukijärjestelmät käyttöön. Vaan tähän diagnoosin täytyy sisältyä erilaisia liitännäisoireita. Nepsyn saaminen ADHD:n vuoksi on esimerkiksi huomattavasti tödennäköisempää kuin Nepsyn saaminen AS:n vuoksi. Siitäkin huolimatta, että neuropsykiatrisesta valmennuksesta on tutkitusti positiivista hyötyä molemmissa tapauksissa.
On myös olemassa ihan yrityksiä ja yhteisöjä, jotka palkkaavat ainoastaan AS-diagnoosin omaavia ihmisiä. Eli siinä mielessä oikeasta diagnoosista voi olla hyötyäkin, sillä se voi avata uusia mahdollisuuksia ja auttaa tarpeen tullen muita ihmisiä ymmärtämään AS-ihmistä yksilönä paremmin.
Olen se edellinen kirjoittaja, nyt jo täysi-ikäisen AS-pojan äiti. Kyllä meillä poika sai nepsy-valmentajan ihan AS-diagnoosilla. Sitä saatiin kyllä odottaa puolitoista vuotta, siinä oli tapahtunut jokin kömmähdys. Hän oli oikein mukava, tuli meille kerran kotiin, selitin pojan vaikeimmasta kotioireesta eli jumittumisista, mihin hän totesi, ettei nyt osaa auttaa, mutta toivoi, että kerromme joskus myöhemmin, miten meillä menee. Kiitos ja hei.
Varmaan on aloja ja ammatteja, joissa Aspergerista on jopa hyötyä ja ylipäänsä elämää voi hyvässä tapauksessa rakentaa erityisen mielenkiinnonkohteen ympärille, joita AS-ihmisillä usein on. Poikanikin opiskelee rekkakuskiksi, on aina ollut rekoista tosi kiinnostunut, ja opiskelut sujuvat tosi hyvin. Kuvittelisin, että aika vähän nyt ehkä kuitenkaan on työpaikkoja, joihin haastatteluun pääsee vain ilmoittamalla olevansa autismin kirjolla... Toki jos vaikka ap tällaiseen haluaa, sitten diagnoosi ehkä kannattaa hakea (jos sen nyt siis saa), muttei tähän nyt mielestäni kannata kenenkään erityisesti kaiken varalta varautua...
Tuskinpa on, jos sitä täytyy kysyä. Itsekin olen aika varma, että olisin sen diagnoosin saanut, mutta olen 1970-luvun lapsi eikä silloin tuommoisia tutkittu. Ja olen tyytyväinen ettei ole mitään diagnooseja mahdollisesti rajoittamassa elämääni sekä uskoani omiin kykyihini.