Odotukset suhteille vrs. todellisuus
En tiedä olenko ainoa, mutta tässä elämän varrella sitä on erilaisista palasista koonnut kasaan mieleensä mielikuvan siitä unelmamiehestä, jonka mukana jotenkin mystisesti kaikki loksahtaa kohdilleen ja elämä alkaa näyttää kaikki ne ihanat puolensa. Toisinsanoen parisuhteella ja sen saamisella on ollut omassa merkitysjärjestelmässä aina valtavan suuri rooli.
Noh, on ollut hyviä miehiä, erilaisia, pidempiä ja lyhyempiä parisuhteita ja nyt keski-iän kolkutellessa alan havahtua siihen, että jokin omassa ajattelussa on ollut alunperinkin aivan vinksallaan. Huono parisuhde voi sairastuttaa, mutta hyväkään ei takaa mitään. En tiedä olenko sitten vaan edelleenkin niin naiivi ja romantikko luonteeltani, etten saa päähäni taottua tätä "jokainen on oman onnensa seppä"-ajatusta.
Kuinka te, joille tämä tuntuu olevan itsestäänselvä tosiasia, tämän teette? Mitä ajattelette itsestänne ja elämästä? Onko mies vain 'kiva lisä' vai millaisilla oivalluksilla tässä pitäisi lähteä etenemään?
Poikarakkaus on ihanaa.