Tunteiden tunnustamisen sietämätön vaikeus.

Miten te muut sinkut toimitte tilanteessa kun tapaatte jonkun todella kiinnostavan tyypin ja jos sattuu käymään niin onnellisesti että kyseinen ihminen viekin tyystin jalat alta antamatta itse kuitenkaan suurempaa singaalia mistään suuremmasta kiinnostuksesta?
Olen itse reilu 40-vuotias mies joka ei kauheasti baareista tms löydä seuraa, mutta nettitreffit johtaa aika useinkin siihen että treffikumppani on muutamien treffien jälkeen hyvinkin kiinnostunut eikä meinaa antaa rauhaa omille ajatuksille ja oma kiinnostus loppuu siihen aika nopeasti jos itsellä ei ole sitä kipinää lähteä heti ns täysillä selvittämään voiko tästä tulla jotain suurempaa. Hyvinkin herkkänä ihmisenä en halua tuottaa kenellekkään sydänsuruja ja koen ihastuneen torjumisen hyvinkin raskaaksi asiaksi itselle. Nyt kuitenkin oma sydän meni aivan sekaisin ja eikä tilannetta helpota yhtään se, että vastapuolen elämäntilanne eroaa aikalailla omastani ja ikäeroakin on reilu 10 vuotta. Olen kyllä aika suoraan kertonut ihastuksestani ja halusta tavata neljännen kerran, mutta jotenkin on hiukan nihkeää vastailua vaikka joku orastava kiinnostus kuitenkin on. Oma tunne/pelko vaan on se, että liiallinen avautuminen näin pian vaan lopettaisi sen viimeisenkin orastavan kiinnostuksen vastapuolessa.