Uusperhe pilasi suhteemme! Mitä teen?!!!
Olemme olleet etäsuhteessa tyttöystäväni kanssa 2 vuotta. Kaikki on mennyt tosi hyvin, honeymoonvaihe oli edelleen päällä kun muutimme yhteen. Hänellä 2-vuotias tyttö ja minulla edellisestä 13-vuoden liitosta 11-vuotias tyttö. Kuukausi yhdessäasumista ja minulle oli shokki miten paljon tämä 2-vuotias on tottunut määräämään talossa. Äitinsä KYSYY kokoajan asioita lapselta: ”Syötkö vielä?”, ”mennäänkö pukemaan?”, ”Mitä haluat syödä?” ”Haluisitko lähteä ulos?” Yms. Yms . Lapsi saa kiipeillä syötttuolissa kun äiti ei jaksa komentaa. Poistuu ja palaa ruokapöytään vaatimaan että äiti tulee leikkimään ja hokee sitä 100 kertaa vaikka äiti kohteliaasti kertoo että hän syö nyt. Äiti opiskelee kasvatustieteitä ja hänen tyylinsä kasvattaa on rauhallisesti selittää kaikki lapselle ja vastapainoksi lapsi hakkaa ja heittelee tavaroita jos ei saa tahtoaan läpi. Sitten kun minun kanssa lapsi huomaa ettei sama homma mene läpi alkaa vaan suora huuto. Ja lattialle heittäytyminen. Oma tyttöni ei koskaan käyttäytynyt näin. Kasvatin hänet rakkaudella mutta myös kurilla. Lapsi tarvitsee rajoja, koska ne luovat turvaa. Nyt tuo lapsi on kokoajan vailla huomiota ja yrittää viedä. Lapsi on ihana kun on rauhallinen ja kiltti. Mutta veikkaan että YH-elämäss on menty siitä mistä aita on matalin koska on ollut voimavarat loppu ja nyt maksetaan siitä hintaa. Tähän liittyy myös ihan tavallista uhmaa tottakai tunnistan sen. Mutta tunnistan myös puutteet kasvatusdynamiikassa. Oma tyttöni on superavulias ja auttaa kokoajan. Itse olen keskittynyt romantiikan ylläpitämisen ja kukkalähetysten lisäksi äidin olon helpottamiseen. Otan koppia lapsesta todella paljon. Haluan että äiti saa kokea vapautta mitä hänellä ei 2 vuoteen ole ollut. Hoidan hänen lastaan todella paljon. Vien päiväkotiin aamulla jotta hän saa nukkua. Laitan nukkumaan illalla yms yms. Kannustan kokoajan menemään ja tekemään omia juttuja ja näkemään kavereita mutta vasta 2 kk mennyt yhteisasumista ja vielä ei ole saanut aikaiseksi mennä/tehdä mitään. Konfliktin tullessa minä olen se joka lähestyn ja pyydän anteeksi aloittaaksesi keskustelun, mutta hän on sitä tyyppiä joka on huono ottamaan kritiikkiä ja hymähtää vain vastaukseksi. Ilmapiiri on myrkyllinen todella pitkään kunnes hän on valmis puhumaan asioista. Hän kokee että lapseni viikot (joka toinen) ovat vaikeita koska ei saa tehdä omia juttuja/tilaa. Emme katso yhdessä elokuvaa/pelaa pelejä koska hän haluaa tehdä omia asioita. Meillä ei näköjään ole sama maku elokuvissa, sarjoissa joten sina päädymme katsomaan ohjelmia joista hän pitää. Olen alkanut kk jälkeen katumaan syvästi yhteenmuuttoa. Häm muutti tavaransa toiselta puolelta suomea tänne ja jo kk jälkeen huomaan että taisi olla virhe. Olenko vaan liian hätäinen?
Kommentit (23)
Ei ole mitään taikasauvaa, jolla asiat muuttuisi paremmaksi.
Alkuahdistus. Kyllä se siitä. Tottakai elämäsi muuttui, mutta senhän kai tiesitkin. Kaksi vuotiaan kanssa katsotaan lastenohjelmia ja ulkoillaan. Hän on nyt boss aikansa ja hänen tahtiinsa mennään.
Luuletko että rauhallinen selittäminen ja asioiden kärsivällinen toistaminen on laiskan ja väsyneen ihmisen tapa hoitaa juttuja? Se miten lapsi reagoi aikuisen vastauksiin on lapsikohtaista. Joku saattaa jaksaa kauankin jankata jo hyvin pienenä. Miten sinä hoitaisit tuon kun lapsi pyytää äitiä leikkimään 60 kertaa, huutaisit ja sanoisit 2v:lle rumasti?
Mun lapset on kasvatettu rauhassa puhumalla, ovat hyvinkin kiivaita mutta se maltin säilyttäminen kannatti. Osaavat käyttäytyä eivätkä ikinä esim ole satuttaneet toista lasta tai koettaneet jyrätä ketään. Tiedän monia jotka painostavat aikuisen ylivallalla lapsen toimimaan haluamallaan tavalla.
"Rajojen veto" on usein käytännössä aikuisen maltinmenetys ja suuttuminen. Tuo että vain istuu ja syö vaikka lapsi jankkaa on myös rajan vetoa - vain paljon sinnikkäämpää ja raskaampaa kuin se että katkaisee tilanteen pelästyttämällä lapsen vihaisuudellaan. Koska sitähän sinä tarkoitat, tilanteen lopettamista kun sulla menee hermo :)
Meilläkin äiti opiskeli kasvatustieteitä ja tuloksena oli kolme kympin tyttöä, sosiaalisia, mukavia, elämässä ns. menestyviä, jotka osaavat pitää puolensa ja joilla on aikaa myös vapaaehtoistoimintaan. Eli olisiko nyt niin, että kasvatustieteen opinnot ja lapsen kuunteleminen eivät pilaa elämää. Romantiikkaan keskittyminen ja toisen tekemisten määräily sen sijaan saattaa syöstä suhteen surman suuhun.
Täällä oli jokin aika sitten ketju, jossa puhuttiin vähän vastaavanlaisesta parisuhdevirityksestä. Ainakin siinä ongelmia tuntui helpottavan 1980-luvun maittavajuhlaruoka: frettipaisti..
”Kuumenna paistinpannu ja loruta siihen öljyä. Paistele fretin osia niin, että ne saavat kunnon paistopinnan. Lado palaset uunipataan ja ripottele päälle suolaa ja mustapippuria.
Kuori neljä porkkanaa ja leikkaa ne renkaiksi ja kaksi sipulia pieniksi lohkoiksi. Lisää muutama pieni pala palsternakkaa Lisää porkkana-, palsternakka- ja sipulipalat pataan. Kaada lihojen päälle vettä niin että ne peittyvät.
Laita pata 200 asteiseen uuniin ja anna olla siellä noin 2 tuntia, laske lämpöä tämän jälkeen 180 asteeseen ja hauduta kannen alla 1,5-2 tuntia.
Kun liha alkaa irrota luista, lisää runsas desilitra kermaa ja sekoittele. Laita vielä 150 asteeseen ja anna olla noin 45 min.”
Mitä odotuksia sulla siis oli? On tosi erilaista olla 2v ikäisen yh kuin 13v vuoroviikkovanhempi. Tiedän koska olen ollut molempia, samaan aikaankin. Sun odotukset oli että saat söpön lapsipuolen ja naisen joka tekee kaiken puolestasi ja kaikkea kanssasi. Nyt kun naisella on aivan eri elämäntilanne ja vointi kuin sinulla, kadut koko juttua.
Te ette sitten ilmeisesti keskenänne puhu kasvatuksesta ja ajankäytöstä? Teet paljon pyytämättä ja oletat kysymättä. Nyt se suu auki. Huolestuttavinta on kuitenkin tuo vaimokkeesi valitus sinun lapsiviikoista.
Varmasti alkuväsymystä isosta muutoksesta, mutta tuossa jäin miettimään, että millä tavalla nainen ottaa huomioon sinun lapsen ja panostaa häneen? Vaikuttaa siltä, että sinä luot suhdetta hänen lapseen ja teet paljon, mutta nainen pyrkii katoamaan sinun lapsi viikoilla?
Liikaa annetaan lapselle vastuuta, jos kysytään normaaliin päiväjärjestykseen kuuluvista asioista, että haluaako hän tehdä niitä.
Jos valinnanvaraa annetaan, se tapahtuu tasolla "otatko välipalaksi jugurtin vai voileivän".
Vierailija kirjoitti:
Täällä oli jokin aika sitten ketju, jossa puhuttiin vähän vastaavanlaisesta parisuhdevirityksestä. Ainakin siinä ongelmia tuntui helpottavan 1980-luvun maittavajuhlaruoka: frettipaisti..
”Kuumenna paistinpannu ja loruta siihen öljyä. Paistele fretin osia niin, että ne saavat kunnon paistopinnan. Lado palaset uunipataan ja ripottele päälle suolaa ja mustapippuria.
Kuori neljä porkkanaa ja leikkaa ne renkaiksi ja kaksi sipulia pieniksi lohkoiksi. Lisää muutama pieni pala palsternakkaa Lisää porkkana-, palsternakka- ja sipulipalat pataan. Kaada lihojen päälle vettä niin että ne peittyvät.
Laita pata 200 asteiseen uuniin ja anna olla siellä noin 2 tuntia, laske lämpöä tämän jälkeen 180 asteeseen ja hauduta kannen alla 1,5-2 tuntia.
Kun liha alkaa irrota luista, lisää runsas desilitra kermaa ja sekoittele. Laita vielä 150 asteeseen ja anna olla noin 45 min.”
Tämä on hyvä ehdotus. Tarkka, asiallinen ja tasapuolinen.
Nainen haluaa, että olet oman lapsesi kanssa etkä tee lapsestasi mitään 2v:n hoitajaa. Panosta lapsiviikolla omaan lapseen, älä osoita, että saat armosta tulla tänne meidän kotileikkiin, kunhan olet avulias ja kannat yhteistä taakkaa.
2 v. ja uhmaikä. Sitä ei saa taiottua pois, ihan normaali osa lapsen kasvua paljolti kiinni myös lapsen temperamentista.
11 v. taas lähestyy kovaa vauhtia murrosikää, ole läsnä ja kuulolla.
Tässä taitaa olla kaksi eri asiaa: erot lapsenkasvatuksessa ja erot ajankäyttö tavoissa ja -mieltymyksissä. Puhukaa keskenänn, kaikesta!
Puhukaa hyvän frettipaistin ääressä. Silloin on helpompi keskustella kiihkottomasti ja toisenkin näkemyksiä ymärtäen.
Meilläkin frettipaisti auttoi. Muutti kaiken paremmaksi ja sai ymmärtämään, että lapset ovat joskus vaikeita ja niin ovat aikuiset ihmisetkin. Itse kannattaa vaan pyrkiä luomaan rauhaa ja sopua, toki luopumatta omista oikeuksistaan. Kun on sitoutunut toiseen ihmiseen, parisuhde kestää uusperheen mylläkät.
Vierailija kirjoitti:
Luuletko että rauhallinen selittäminen ja asioiden kärsivällinen toistaminen on laiskan ja väsyneen ihmisen tapa hoitaa juttuja? Se miten lapsi reagoi aikuisen vastauksiin on lapsikohtaista. Joku saattaa jaksaa kauankin jankata jo hyvin pienenä. Miten sinä hoitaisit tuon kun lapsi pyytää äitiä leikkimään 60 kertaa, huutaisit ja sanoisit 2v:lle rumasti?
Mun lapset on kasvatettu rauhassa puhumalla, ovat hyvinkin kiivaita mutta se maltin säilyttäminen kannatti. Osaavat käyttäytyä eivätkä ikinä esim ole satuttaneet toista lasta tai koettaneet jyrätä ketään. Tiedän monia jotka painostavat aikuisen ylivallalla lapsen toimimaan haluamallaan tavalla.
"Rajojen veto" on usein käytännössä aikuisen maltinmenetys ja suuttuminen. Tuo että vain istuu ja syö vaikka lapsi jankkaa on myös rajan vetoa - vain paljon sinnikkäämpää ja raskaampaa kuin se että katkaisee tilanteen pelästyttämällä lapsen vihaisuudellaan. Koska sitähän sinä tarkoitat, tilanteen lopettamista kun sulla menee hermo :)
”Luuletko että rauhallinen selittäminen ja asioiden kärsivällinen toistaminen on laiskan ja väsyneen ihmisen tapa hoitaa juttuja? ” En todellakaan. En ole koskaan huutanut omalle tytölleni. En ole aggressiivista tyyppiä vaan enemmänkin keskusteleva kasvatuksellisesti, sekä havainnollistava. Tuossa tilanteessa lapselle on hyvä tehdä selväksi että kaikki syömme yhdessä ja sen aikaa pöydässä joko odotetaan tai sitten mennään leikkimään. Eikä vaan olla niinkuin lasta ei olisi olemassakaan.
Olen kasvattanut oman lapsen juuri näköjään niinkun sinä omasi! #high five Kuvittele jos olisit sen sijaan vain selittänyt asioita jonka jälkeen ignoorannut? Ei näin :)
Riippumatta siitä mitä rajojen veto ”USEIN ON” niin omasta mielestäni se on asioihin reagoimista. Kypsällä ja maltimmisella tavalla. Vihaisuus ja omien tunteiden näyttäminen on myös ok vanhemmuudessa kunhan ne osaa sanoittaa oikein ja inhimillisesti :)
En edelleenkään ymmärrä tuota kiirettä saman katon alle. Pari vuotta seurusteltu, molemmilla lapsia ja silti hirveä hätä uusperheeseen. Olisitte katsoneet rauhassa toiset pari vuotta, viettäneet lomat yhdessä ja eläneet silloin arkea lasten kera. Nyt kaikki kärsivät tuosta kiireestä.
Heikosti menee, jos et tuota tajunnut jo ennen yhteen muuttamista.
No oli virhe, kun näin kuvaat.