Uusperhe pilasi suhteemme! Mitä teen?!!!

Olemme olleet etäsuhteessa tyttöystäväni kanssa 2 vuotta. Kaikki on mennyt tosi hyvin, honeymoonvaihe oli edelleen päällä kun muutimme yhteen. Hänellä 2-vuotias tyttö ja minulla edellisestä 13-vuoden liitosta 11-vuotias tyttö. Kuukausi yhdessäasumista ja minulle oli shokki miten paljon tämä 2-vuotias on tottunut määräämään talossa. Äitinsä KYSYY kokoajan asioita lapselta: ”Syötkö vielä?”, ”mennäänkö pukemaan?”, ”Mitä haluat syödä?” ”Haluisitko lähteä ulos?” Yms. Yms . Lapsi saa kiipeillä syötttuolissa kun äiti ei jaksa komentaa. Poistuu ja palaa ruokapöytään vaatimaan että äiti tulee leikkimään ja hokee sitä 100 kertaa vaikka äiti kohteliaasti kertoo että hän syö nyt. Äiti opiskelee kasvatustieteitä ja hänen tyylinsä kasvattaa on rauhallisesti selittää kaikki lapselle ja vastapainoksi lapsi hakkaa ja heittelee tavaroita jos ei saa tahtoaan läpi. Sitten kun minun kanssa lapsi huomaa ettei sama homma mene läpi alkaa vaan suora huuto. Ja lattialle heittäytyminen. Oma tyttöni ei koskaan käyttäytynyt näin. Kasvatin hänet rakkaudella mutta myös kurilla. Lapsi tarvitsee rajoja, koska ne luovat turvaa. Nyt tuo lapsi on kokoajan vailla huomiota ja yrittää viedä. Lapsi on ihana kun on rauhallinen ja kiltti. Mutta veikkaan että YH-elämäss on menty siitä mistä aita on matalin koska on ollut voimavarat loppu ja nyt maksetaan siitä hintaa. Tähän liittyy myös ihan tavallista uhmaa tottakai tunnistan sen. Mutta tunnistan myös puutteet kasvatusdynamiikassa. Oma tyttöni on superavulias ja auttaa kokoajan. Itse olen keskittynyt romantiikan ylläpitämisen ja kukkalähetysten lisäksi äidin olon helpottamiseen. Otan koppia lapsesta todella paljon. Haluan että äiti saa kokea vapautta mitä hänellä ei 2 vuoteen ole ollut. Hoidan hänen lastaan todella paljon. Vien päiväkotiin aamulla jotta hän saa nukkua. Laitan nukkumaan illalla yms yms. Kannustan kokoajan menemään ja tekemään omia juttuja ja näkemään kavereita mutta vasta 2 kk mennyt yhteisasumista ja vielä ei ole saanut aikaiseksi mennä/tehdä mitään. Konfliktin tullessa minä olen se joka lähestyn ja pyydän anteeksi aloittaaksesi keskustelun, mutta hän on sitä tyyppiä joka on huono ottamaan kritiikkiä ja hymähtää vain vastaukseksi. Ilmapiiri on myrkyllinen todella pitkään kunnes hän on valmis puhumaan asioista. Hän kokee että lapseni viikot (joka toinen) ovat vaikeita koska ei saa tehdä omia juttuja/tilaa. Emme katso yhdessä elokuvaa/pelaa pelejä koska hän haluaa tehdä omia asioita. Meillä ei näköjään ole sama maku elokuvissa, sarjoissa joten sina päädymme katsomaan ohjelmia joista hän pitää. Olen alkanut kk jälkeen katumaan syvästi yhteenmuuttoa. Häm muutti tavaransa toiselta puolelta suomea tänne ja jo kk jälkeen huomaan että taisi olla virhe. Olenko vaan liian hätäinen?