Tulenarka aihe: Onko täällä ketään, joka uskaltaa myöntää katuvansa äitiyttä?

Kyllä toki nuorempana, tuntui että lapset määrittää ja rajoittaa elämääni liikaa. En kokenut tarvetta keskustella asiasta muiden kuin mieheni kanssa. Nyt kun lapset ovat aikuisia ja minä keski-ikäinen, niin meidän välit on hyvät ja avoimet, eikä kaduta mikään.

Kyllä, teini 16v talossa ja kadun.

Kyllä mä kadun. Isoiten ehkä siksi, koska lapsella on lievä autismi. En kestä sitä, kun hän suuttuu joka asiasta ja loukkaantuu hirveän herkästi, pelkään jatkuvasti, että hänellä ei ole aikuisena mitään hyvää sanottavaa äidistään, koska en mielestäni juuri koskaan esim. voi kasvattaa häntä missään asiassa tai ojentaa ilman, että hän vaikuttaa kärsivän asiasta, joka ei mennytkään oikein. Lisäksi siinä ei voi samalla tavalla nauttia hänen sisaruksestaan, joka on ei-autistinen, koska autistista loukkaa myös siskonsa olemassa olo ja he kaksi tappelevat ja syyttelevät toisiaan jatkuvasti. Autistisen kanssa olisi ehkä helpompaa, jos hän olisi ainoa lapsi, samoin sen toisen kanssa. Yhteisesti kun piti elää heitin lusikkani nurkkaan jo 4 vuotta sitten.

Jos saisin valita tämän elämänkokemuksen perusteella en olisi tehny yhtään lasta ja kyllä kaduttaa että tähän pahaan maailmaan tein mutta se ei tarkoita ettenkö silti rakastaisi.

kiitos rohkeista vastauksista!

Ei olisi pitänyt saattaa tähän maailmaan mitään, mistä välitän näin paljon.

Kadun ainoastaan sitä että en lellitellyt lapsia pienenä enemmän. Olisivat ansainneet enemmän kaikkea pehmeää ja hyvää ja vähemmän sääntöjä ja tiukkoja rutiineja.

Katkeran velan tämän päivän aihe 😆

Jep, olen katunut päätöstä tehdä lapsia vaikka niitä rakastankin. Paljon stressiä ja vastuuta toisista ihmisistä.

Luultavasti olen kuitenkin siinä kohtaa ihan tyytväinen päätökseen lasten hankinnasta, jos kaikilla lapsilla menee aikuisena suht hyvin, eikä kukaan joudu isompiin ongelmiin.

Meille vanhemille lapset on ain aina lapsia. Niitä pieniä tuhisevia palleroita. Vaikka oliskin jo aikuisia, niin silmissäs näät sen avuttoman pienen palleron , jota haluat edelleen suojella. Oli ikä mitä tahansa. Se on raskasta. 

Eli valitisisn toisin nyt. Itsekkäistä syistä. Minulla olisi helpompaa olla, kun ei tarvitsisi huolta kantaa. Lapsissa sinänsä ei ole mitään vikaa. Enkä inhoo lapsia. En vaan oikeen kestä sitä , jos ne joutuu jotenkin kärsimään. 

Kadun vain sitä, etten hankkinut enempää lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Katkeran velan tämän päivän aihe 😆

Miksi vela olis katkera? Sehän on oma valinta. Katkeria on osa vasten tahtoaan lapsettomista.

Ja kyllä, lapsiakin voi katua.

Kyllä, mutta minun kohdallani katumus johtuu ainoastaan siitä, että sain lapsen aivan liian nuorena väärässä elämäntilanteessa ja aivan väärästä miehestä.

En siis halunnut lasta, joten piti vain sopeutua.

Jos pääsisin takaisin menneisyyteen, niin jättäisin tapaamatta koko lapsen isän.

Haluan kokea äitiyden myös niin, että HALUAN lapsen ja rakastaisin sen isää.

Minulla katumisen syynä siis ainoastaan väärä elämäntilanne ja totaalisen väärä mies, ei muuta.

Isoja syitä toki, voiko isompia ollakaan?

Onhan se vähän karua käytännössä vain elää seksin seurauksien kanssa loppuelämä.

Olen katunut vain omaa valintaani lapsen isäksi. Luulin että hänellä olisi ollut luonnetta, mutta olikin pelkuri joka livisti todellisen vastoinkäymisen osuessa kohdalle ja jätti minut yksin. Olisin mieluummin tehnyt lapsen miehelle joka kantaa vastuun perheestään, ja uskon että lapsen lapsuus olisi ollut onnellisempi, jos olisin valinnut paremmin.

En kadu ❤

Silloin kun lapset olivat pieniä ja oli univelkaa, töitä ja kiire, niin kyseenalaistin päätökseni hankkia lapsia aika monta kertaa. Väsytti ja stressasi, tuntui että elämä oli yhtä työtä, kotityötä, nukuttamista ja aikatauluja. Nyt kun talossa on teini ja esiteini, niin en näe enää ollenkaan huonoja puolia lasten hankkimisessa. Molemmat on fiksuja keskustelijoita ja on huikeaa seurata millaisia piirteitä ja taitoja heillä on ja mitä kaikkea he jo osaavat. Tätä ihanuutta on edessä vielä vuosia, paljon pidempään kuin sitä pikkulapsiaikaa. Ei kaduta enää yhtään. 

Nope, en ole katunut. Meillä kyllä terveet ja ihanat lapset, joista ei ole joutunut kärsimään. Jos vaikkapa jokaisella olisi kasvaessaan todettu jotain neurologisia ongelmia, joiden kanssa olisi hirveän raskasta elää, voisin katua sitä, että tuli tehtyä lapsia pienillä ikäeroilla. Kaikki on kuitenkin mennyt paremmin kuin toivoin, joten en tietenkään kadu. Katuisin jos olisin nyt 35+ lapseton sinkku, joka ei uskaltanut tehdä lasta/lapsia vielä sen keskenkasvuisen heilansa kanssa nuorempana tietämättä, että tästä tulisi harvinaisen hyvä isä ja sitten myöhemmin jäisikin isolla todennäköisyydellä perheettömäksi ja ulkopuoliseksi lastensa ja heidän puolisoidensa mahdollisista perheistä. Tuskin velaksikaan olisin muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Olen katunut vain omaa valintaani lapsen isäksi. Luulin että hänellä olisi ollut luonnetta, mutta olikin pelkuri joka livisti todellisen vastoinkäymisen osuessa kohdalle ja jätti minut yksin. Olisin mieluummin tehnyt lapsen miehelle joka kantaa vastuun perheestään, ja uskon että lapsen lapsuus olisi ollut onnellisempi, jos olisin valinnut paremmin.

Vähän sama tilanne, mutta tiedätkö, minusta on ihanaa tässä vaiheessa kun mies on kadonnut maailman tuuliin, että on ne jumalattoman ihanat lapset joiden vuoksi nousta joka päivä sängystä ja pitää hommat kasassa.

Tässä suht pitkä ketju aiheesta. Herätti muinoin keskustelua.

Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Millaista elämäsi on nyt?

Muutenkin kokemukset aiheesta kiinnostavat, joten sana on vapaa.

https://www.vauva.fi/keskustelu/2792995/sina-joka-olet-katunut-lasten-s…

Tavallaan kadun, mutta toisaalta tein lapsen muutenkin uteliaisuudesta, koska kiinnosti tietää, millaista elämä oman lapsen kanssa olisi. Eli tekisin saman yrityspäätöksen uudelleenkin, koska muuten en tietäisi. Nyt pikkulapsivaiheessa kuitenkin tuntuu siltä, että onnellisin olisin ollut, jos olisin jäänyt yrityksestä huolimatta lapsettomaksi. En arvannut, että oman spontaanin elämäntyylin menettäminen tuntuisi näin pahalta. En etukäteen myöskään arvannut, miten kovasti harmittaa se, että ei saa rauhassa tehdä mitään (joo, pikkulapsivaihe menossa, ehkä tää vielä helpottaa).

Rakastan lapsiani. Mutta tällä kokemuksella ja näillä uutisilla mihin maailma on menossa ja missä tilasssa se jo on, en tekisi lapsia. Onneksi omat lapset ovat jo yli 30 v.