Tulenarka aihe: Onko täällä ketään, joka uskaltaa myöntää katuvansa äitiyttä?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä kadun. Isoiten ehkä siksi, koska lapsella on lievä autismi. En kestä sitä, kun hän suuttuu joka asiasta ja loukkaantuu hirveän herkästi, pelkään jatkuvasti, että hänellä ei ole aikuisena mitään hyvää sanottavaa äidistään, koska en mielestäni juuri koskaan esim. voi kasvattaa häntä missään asiassa tai ojentaa ilman, että hän vaikuttaa kärsivän asiasta, joka ei mennytkään oikein. Lisäksi siinä ei voi samalla tavalla nauttia hänen sisaruksestaan, joka on ei-autistinen, koska autistista loukkaa myös siskonsa olemassa olo ja he kaksi tappelevat ja syyttelevät toisiaan jatkuvasti. Autistisen kanssa olisi ehkä helpompaa, jos hän olisi ainoa lapsi, samoin sen toisen kanssa. Yhteisesti kun piti elää heitin lusikkani nurkkaan jo 4 vuotta sitten.

Moni ei ymmärrä, mutta täällä toisen samanlaisen äiti kyllä ymmärtää. Ero mielessä päivittäin, koska se oikeasti olisi helpompaa niin. Saisi välillä taukoa ja ei tarvisi kaiken kaaoksen keskellä miettiä vielä sitäkin, miltä puolisosta kaikki tuntuu. Koen vain kovaa syyllisyyttä jos eroan.

Kadun, että tein lapset niin nuorena. Kadun että tein lapset ex-mieheni kanssa. En koskaan häntä rakastanut, ja tiesin että päädymme eroon. Silti jostain syystä tein lapset. Kadun, koska aiheutin lapsille tästä turhaa surua ja rikkonaisen kodin. Minun olisi pitänyt odottaa, kasvaa ja etsiä se oikea puoliso itselleni.

Edelleen koen etten ole valmis lapsiin ja olen reilu 30v. Lapset ovat jo melkein teinejä ja koen ettei minulla vielä saisi olla lapsia. Olen niin keskeneräinen. Toivoisin että voisin aloittaa alusta.

Ehkä eniten häpeää aiheuttaa, että häpeän sanoa että minulla on lapsia. En tiedä miksi. En ole ylpeä siitä..

Tulipahan nyt kerrottua näin anonyymisti :))