Tulit vauvan kanssa kotiin... mikä yllätti eniten?

Minä muuten siivosin veljeni kämpän varpajaisten jälkeen, veikkaan että on ottanut kunnian itselleen...

Kaikki ajatukset vain vauvassa eikä muiden asiat jaksaneet paljon kiinnostaa. Ihanaa aikaa :)

vauva nukkui niin paljon. Toisaalta yllätti se täysin kädetön olo mikä oli pari ekaa päivää kaiken mahdollisen suhteen kun tuntui että imettäminen ja vaippojen vaihtaminen on niin kamalan vaikeaa... ihanaa aikaa.

kuinka etäiseksi mieheni oli muuttunut 2 viikon sairaalassa oloni aikana. Ja se miten ilkeästi hän minulle puhui. Oli ihan eri mies!

Nyt taas onneksi ennallaan, ei sitä sentään kovin kauaa kestänyt.



t. surullinen...

Enemmänkin yllätti se miten väsynyt ihminen voi olla synnärillä vietettyjen unettomien öiden jälkeen.



En ole koskaan voinut nukkua vieraissa paikoissa enkä nukkunut nytkään... Kolmeen vuorokauteen. Ei kivaa varsinkaan kun tiedossa oli tuleviakin yövalvomisia ;)



Varaa pullaa pakastin täyteen, ei sitä jaksa hommailla kaikille vieraille.



Ja vieraille sanoisin että mukavaa kun käytte mutta olisi mukavaa jos vierailisitte mahdollisimman nopeasti. Ajatelkaa väsynyttä äitiä. Äiti saattaa ensimmäisinä viikkoina olla valmis nukkumaan vaikka seitsämältä illalla.



Kiitos. :)

Minut yllätti se täydellinen elämän ja maailman muuttuminen. Ei ole olemassa mitään tärkeämpää kuin oma lapsi. Ei mitään olennaista koko maailmassa, vain me ja meidän perhe ja koti.



Yllätti se, että lapsi ei nukkunut. Meidän kumpikaan lapsi ei nukkunut juuri koskaan eikä kuopus nuku vieläkään.



Yllätti myös se, että en halunnut nähdä ketään. Halusin olla ihan rauhassa enkä kahteen viikkoon suostunut vastaanottamaan muuta kuin isovanhemmat. Kaikkien vieraiden kutsuminen vastaanottaminen oli todella vastenmielistä.

Meitä nauratti, kun molemmat ajateltiin sairaalasta lähtiessä että koska turvamies juoksee perään ja ottaa muksun. "Onko tää meijän?" ;)



Kotona mentiin sängylle vauvan kanssa, riisuttiin ulkovaatteet siltä ja ihmeteltiin että mitäs nyt.

Ihana leppoisa ja aito meininki :)

Toisella kerralla se, miten vähän vauva nukkuukaan ja miten paljon itkee.

jotenkin sitä ei tajunnut etukäteen, että tilanteesta ei ole enää mitään pakoreittiä, vaan vauvasta todellakin on vastuussa aivan joka sekunti. Aluksi vauva tuntui kovin vieraalta. Hyvin pian vauvaan ihastui ja rakastui mutta nuo oli hämmentävimpiä ensimmäisiä tuntemuksia.

ja kaikki olivat kuolleet. harmitti.

tai ylipäätään tehnyt mitään muutakaan sen vajaan viikon aikana mitä minä sairaalassa olin. Esim. mun vesimuki oli olkkarin pöydällä tasan siinä paikassa mihin olin sen synnyttämään lähtiessä jättänyt. Se myös yllätti ettei mies edes yrittänyt tehdä lyhennettyä työpäivää saati että olis ottanut isyyslomaa. Se yksinäisyys yllätti, johtuen miehen 10-12h työpäivistä 6pv viikossa.



Siinä huomasin miehen elämän tärkeysjärjestyksen, vaikka raskausaikana oli paljon muuta puhunut. Miestä ei näin viiden vuoden jälkeenkään lapsi kiinnosta eikä koskaan tapaa häntä oma-alotteisesti. Luonnollisesti tuo mies on nyt ex.

onnittelukukkia. En ollut ollenkaan valmistunut enkä halunnut vieraita. Ei tuntunut oikein hyvältä.

Oli niitä monta. Ensinnäkin, että saako tän lapsen tosiaan ottaa mukaan ja pitääkin, ei tarvitse antaa pois.



Sitten huomasin, että olin järjestänyt kaiken hassusti. Kaikista kätevintä oli loppujen lopuksi viahtaa vaippa sylissä, sängyllä tai lattialla, sai samalla leikkiä vauvan kanssa. Hoitopöytä kylppärissä oli ihan turha.



Sitten ihan hassujakin, mä muistan ekana kotiyönä miettineeni, että mihin laitan itkevän vauvan sillä aikaa kun käyn vessassa. Päätin sitten ottaa mukaan.

kun esikoisen kanssa tultiin kotiin, jotenkin tajusin siinä pinnasängyn reunalla yhtäkkiä ikään kuin ekaa kertaa, että herramunjee! Tää avuton nyytti on nyt MUN vastuullani ja MUN pitää se pitää hengissä! Iski ihan älytön paniikki! :O Kattelin hädissäni miestäni ja totesin, että se on piruvie vielä enemmän pihalla ku minä, eikä ajatus vastuunjakajasta lohduttanut yhtään :P Hyvä kun en itkua tihrustaen soittanut äidilleni (keskellä yötä :P), että mitä ihmettä mä NYT oikein teen :D



Mulla oli aikasempaa kokemusta vauvoista paljon (esim. nuorin siskoni on mua 16 vuotta nuorempi + muita sukulaisvauvoja hoitanut, lastenhoitajan koulutus...), sairaalassa kaikki meni vielä jotenkin omalla painollaan (hoitajat ja kätilöt lähellä jne...), mutta kotona todellisuus sitten iski päin näköä ja kovaa. Meni se nopeesti ohi ja jälkeenpäin lähinnä naurattaa.... :D

miten täydellistä se elämä voikaan olla neljän seinän sisällä, ilman, että tarttee miettiä, "miten mun meikki on", "mitkä vaatteet on päällä" jne. mitä yleensä teen normaalisti. Ja kun se vauva oli niiiin ihana. Ja nyt vielä parempi 8 kk vanhana. Vauvavauvavauvavauva... Se tunne oli jotain ihan käsittämätöntä. Ja mies siinä kans yhtä tohkeissaan pienestä ihmeestä.



Ollaan tultu jo nyt suurin piirtein järkiimme - ehkä :-)

Sitten huomasin, että olin järjestänyt kaiken hassusti. Kaikista kätevintä oli loppujen lopuksi viahtaa vaippa sylissä, sängyllä tai lattialla, sai samalla leikkiä vauvan kanssa. Hoitopöytä kylppärissä oli ihan turha.

No mikä estää loruttelemasta ja leikkimästä lapsen kanssa silloin, kun hän on hoitopöydällä. Miten se paikka nyt eroaa siitä, makaako hän sängyllä? Eikö kuitenkin ole kätevämpää, jos puhtaat vaatteet ja puhtaat vaipat ja joku paikka käytetyille vaipoille (kestovaipolle tai kertakäyttöisille) on siinä yhden hoitopaikan vieressä, ettei vaihdon jälkeen tarttee lähteä niitä jonnekin muualle raahaamaan?

Luulin, että olisin rättiväsynyt. En tajunnut, että hormonien ansiosta oli pikkuhomma herätä syöttämään vauvaa jopa 4-5 kertaa yössä. Myöhemmin yllätti se, että koliikkia ei tullut, ei ekalle, eikä tokalle vauvalle. Olin luullut, että koliikki tulee ihan kaikille vauvoille tai ainakin toiselle sisaruksista, jos kaksi vauvaa. Eikä meillä tullut kummallekaan, vaikka ovat olleet korvikevauvoja syntymästään lähtien.