Minun vai vanhempieni syy? Tuntuu että he manipuloivat koko ajan ja olen väsynyt tähän

Pahoittelen pitkää tekstiä.

Olen 24-vuotias ja asun omillani. Synnyin sairaana ja vietin ison osan lapsuudestani sairaalassa.
Minulla oli ihan hyvä lapsuus (jos ei lasketa isän alkoholiongelmaa ja äitini poissaolevaa olemusta kun TV ja myöhemmin Facebook veivät kaiken huomion).
Sain harrastaa melkein kaikkea mitä halusin ja etelässäkin käytiin.

Nyt pois muutettuani välimme ovat viilenneet ja riidat ovat aivan todella kauheita.

Tähän väliin mainitsen että olen läpi lapsuuden kirjoittanut kirjeitä vanhemmilleni siitä miten pahoillani olen kun olen välillä vaikea (johtui kivuista) ja koin että minun täytyy ihan yleisestikin pyydellä anteeksi kaikesta.

En koskaan kuullut olevani rakas tai tärkeä, paitsi kahdesti ja silloinkin sanoin sen itse ensin..

Riitoja syttyy oikeastaan melkein kaikesta, kaikesta mitä vanhempani eivät halua kuulla. Viimeisin syttyi siitä kun isäni kysyi viihdynkö omassa asunnossani paremmin kuin lapsuudenkodissa ja vastasin kyllä...

Tuntuu että vanhempani pitävät kirjaa hyvistä teoistaan ja odottavat minulta jotain nyt vastineeksi. Tässä on yleisimmät lauseet joita kuulen joka riidassa:

1. Etelässäkin ollaan käyty mutta silti ilmeisesti ollaan ihan p*skoja vanhempia
2. Oot saanut harrastaa mitä haluat ja silti ollaan näköjään epäonnistuttu
3. Sun kanssa on vietetty niin paljon aikaa sairaalassa ja silti oot noin kiittämätön

Ja kun näissä riidoissa en todellakaan syyttele vanhempiani, korota ääntäni, hauku kumpaakaan. Välillä tuntuu että vain se rauhallinen tapani lähestyä riitoja saa vanhempani sekaisin.

En ole ottanut vanhemmiltani lainaa, luojan kiitos joten sinänsä en oikeasti ole mitään velkaa. Ei lapsia pitäisi tehdä sen takia että odottaa v*ttuuntuneena jotain takaisin.

Ja vielä yksi asia. Yritän vieläkin tehdä mukavia asioita vanhemmilleni esim.
Olen töissä tehtaassa ja toin heille sieltä paljon tavaraa ihan hyvää hyvyyttäni. En saanut edes kiitosta, pelkän peukku ylöspäin hymiön. Vein ison kassillisen siis heille kotiin heidän ollessaan töissä.

Tiedän että kerron asiat nyt vain minun kannastani. Ymmärrän myös että olin varmasti uuvuttava lapsi sairaalareissujeni kanssa, vanhempani eivät siltikään hakeneet apua tai tukea. He syyttävät myös uupumuksestaan minua.

Onko tämä ihan normaalia vanhemman ja jälkikasvun välistä riitelyä? Vai onko vaistoni oikeassa kun tuntuu että haluan ottaa tilaa, että minun ei tarvitse kuunnella tätä