Olen liian kiltti

Miten oppisin sanomaan ei. Minusta on kasvatettu aivan liian kiltti. Pienestä pitäen on opetettu, että kaikkia ihmisiä tulee kohdella ystävällisesti ja lämpimästi. Tämä sisältää muun muassa sen, että ihmisiä aina tervehditään, kuunnellaan mitä heillä on sanottavana ja ollaan kiinnostuneita toisten asioista. Allekirjoitan tämän ajatuksen täysin, mutta se johtaa liian usein nykyään tilanteisiin, jossa joudun kärsimään. Olen huomannut, että jotkut ihmiset kokevat varmaan tämän ystävällisyyden ja mukavan kohtelun "enempänä" kuin mitä itselläni on taka-ajatuksena. Enkä tarkoita romanttisessa mielessä vaan ylipäätään elämässä.

En osaa sanoa tai ilmaista, että jos kohtelen esimerkiksi uutta työparia mukavasti se ei tarkoita sitä, että haluaisin välttämättä aloittaa uuden ystävyyssuhteen. Minulle riittäisi pelkkä työkaveruus. Tai jos kuuntelen toisen huolia, en osaa sanoa, etten jaksaisi välttämättä juuri sillä hetkellä olla toisen huolia varten, vaikka "sä ymmärrätkin ja oot niin hyvä kuuntelemaan". Voi kun nämä ihmiset muistaisivat, että tämä hyvä kuuntelija saattaa musertua monien muidenkin huolien alle, koska muutkin kokevat näin.

Minulle ei vain ole suotu sitä lahjaa, että esimerkiksi tilanteessa jossa toinen kutsuu itsensä kylään sanoilla "minähän voin sitten tulla sinun luoksesi kylään", osaisin sanoa, että et muuten voi. En vain keksi siinä hetkessä sanoja miten tästä voi kieltäytyä kohteliaasti.

Kaipaan ja tarvitsen paljon omaa aikaa palautumiseen työ- ja arki-elämästä. Minulla ei valitettavasti ole resursseja alkaa uudeksi ystäväksi, sillä koen, että uuden ystävyyden ylläpitäminen vie aikaa ja energiaa, enkä halua lähteä siihen mukaan ellen voi olla suhteessa 100% mukana. Ja totta kai huolia saa ja pitää jakaa, mutta välillä on vaan niitä hetkiä kun en jaksaisi yhtään toisten ihmisten huolia, kun tuntuu, että omassakin elämässä niitä on riittämiin.

Olen yrittänyt miettiä millä sanoin voisin sanoa tilanteissa ei, nyt en jaksa/halua/pysty, loukkaamatta toista. Kerran yritin vetää rajoja ja sanoa suoraan, että tällä hetkellä en pysty kuuntelemaan toisen huolia, sillä omassakin elämässä oli paljon vaikeuksia. Se ystävyyssuhde katkesi siihen toisen puolelta, koska en kuulemma ymmärtänyt toisen tarpeita ja tuen tarvetta. Kuka olisi ymmärtänyt minun tarpeita ja tuen tarvetta. Muutama muukin tilanne tulee mieleen, jossa hienovarainen kieltäytyminen on johtanut siihen, että toinen on ikään kuin suutahtanut siitä ja piikitellyt asiasta jälkeenpäin.

Olen hukassa rajojeni kanssa ja aivan loppu tilanteeseen, jossa koen, että hukun tämän kiltteyteni alle. Olen yrittänyt miettiä miten itse haluaisin tulla torjutuksi vastaavissa tilanteissa, jos itse olisin tulkinnut toisen ihmisen kiltteyden "väärin". Ei sekään tuntuisi kovin hyvältä jos toinen sanoisi suoraan että en halua ystävyyttäsi. Tai jos pyytäisin apua työtehtävien tekemisessä ja toinen kieltäytyisi täysin. Tulisi todella tyhmä olo. Mutta miten sanoa tämä toiselle loukkaamatta toisen tunteita. Näihin tilanteisiin törmään jatkuvasti. Töissä, ystävyyssuhteissa, jopa jonossa etuilijoille minulla ei ole pokkaa sanoa suoraan, sillä pelkään, että pahoitan tämän mielen. Vai onko niin, että kohdallani nyt vain on sattunut siinä mielessä itsekkäitä ihmisiä, että he kokevat voivansa loukkaantua siitä, jos vedän rajat oman jaksamisen ja hyvinvoinnin perusteella. Vai onko pakko vain jaksaa.