Mietteitä pariutumisesta

Ihmiset rupeavat keskimäärin siinä 40 vuoden kieppeissä ymmärtämään itseään. Silloin vasta alkaa tajuamaan mitä elämältään haluaa, mitä haluaa tavoitella, seksuaalisuus avautuu uudella tavalla ja paljon muuta, jota ei nuorempana tajua niin syvällisesti.

Mietin, että onko jotenkin jopa luonnollista se, että nuorena perustetaan perhe yhden kanssa, ja sitten kun lapset on kasvaneet, erotaan ja etsitään joku jonka kanssa synkkaa henkisesti? Tietenkin joillain natsaa sen ensimmäisen kanssa koko loppuelämän, mutta onhan se harvinaista.

Se ihanne, mikä meillä on elämän loppuun asti ulottuvasta liitosta, on jotenkin ihan pölyttynyt käsite. (Tietääkseni tuon ihanteen luomisessa on ollut vahvasti kyse perintöasioista. Eli siitä ettei suvun omaisuus mene väärille ihmisille.) Tuo ihanne on mielestäni pölyttynyt siksi, että kun katsoo ympärilleen, ei todellisuus ole yhtään ihanteen kaltainen. Eikä ole siihen suuntaan kehittymässäkään. Vaan nimenomaan sen nuorena valitun puolison kanssa usein ei enään natsaakkaan, ja sitten ehkä odotellaan lasten kasvamista ja että pääsee etsimään uuden puolison.