Muita, joille silmiin katsominen on vaikeaa?

ja katsoa väkisin vaan vaikka vaikeeta tekee...

kun oli huono itsetunto ja masennusta. Enää ei ole.

enkä tykkää jos ihmiset tuijottavat kasvojani, vaikka se olisi vain silmiin katsomista keskustellessa. Siksi en katso myöskään keskustelukumppaniani vaan tähyilen muualle tai jopa toiseen suuntaan.



Lisäksi olen tosi herkkä saamaan "vedet silmiin" eli kaikki herkät/tunteelliset/surulliset/iloiset asiat saavat silmäni vetistymään ilosta/surusta/liikutuksesta enkä halua että toinen luulee minun pillahtavan itkuun.

pakotti minut katsomaan silmiinsä, puristamalla leukaani ja vääntämällä kasvojani. Vaati samalla kertomaan rehellisesti milloin mitäkin, epäili minua petturuudesta ym.

Tapasin sitten ihanan miehen ja hän on joskus , kun juttelimme tunteistamme, pyytänyt mua kääntymään ja katsomaan silmiinsä, en ole pystynyt, vaan olen alkanut itkemään. Luulee nyt tietenkin että valehtelen...

enkä tykkää jos ihmiset tuijottavat kasvojani, vaikka se olisi vain silmiin katsomista keskustellessa. Siksi en katso myöskään keskustelukumppaniani vaan tähyilen muualle tai jopa toiseen suuntaan. Lisäksi olen tosi herkkä saamaan "vedet silmiin" eli kaikki herkät/tunteelliset/surulliset/iloiset asiat saavat silmäni vetistymään ilosta/surusta/liikutuksesta enkä halua että toinen luulee minun pillahtavan itkuun.

Naamani kaikki piirteet (nenä, iho, silmät, hampaat, huulet..) ovat sieltä epämiellyttävimmästä päästä (omasta mielestänikin) enkä itsekään tällaista haluaisi katsella. Kouluajoista kai lähtöisin nämä ajatukset, vaikka en sitä koskaan aio kenellekään myöntää...



Muuten olen ulospäin hyvin iloinen, avoin ja sosiaalinen, minulla on paljon ystäviä ja saan helposti uusia, viihdyn ihmisten seurassa ja miesseuraakin riittäisi jos sellaista tarvitsisin.



3

Mä en ole koskaan pystynyt katsomaan silmiin. Itsetunnosta en tiedä, mutta ihan sievä olen edelleenkin kasvoistani, nuorena olin jopa kaunis. Silmiin katsominen on vain niin vaikeaa, enkä tosiaan tiedä syytä siihen.



Joskus nuorempana yritin katsoa silmiin ja sitten sain kuulla, että mitä sä oikein mulkkaat. Ilmeisesti sitten tuijotan, jos yritän katsoa, ja kai nuo sanomisetkin on vaikuttaneet, etten ole oppinut. Mutta taidan olla muutenkin hyvin "epäsosiaalinen" ja itseeni vetäytyvä.



Nyt mä sen jo hyväksyn, enkä väkisin yritä katsoa silmiin. Joku aika sitten meillä kävi miehen tuttava hieman hiprakassa, ja hän ihmetteli oikein ääneen, kun en katsonut häntä silmiin. Tällaiset ihmettelyt ei ainakaan saa mua muuttumaan.

jos olen paljon itsekseni, tulee vaikeammaksi.



Minulla on hyvä kyky lukea muiden nonverbaalisia viestejä, pienenpieniä kasvojen värähdyksiä ja joskus tuntuu että on sellainen päivä, että olen ihan ylikuormittunut, en jaksa. Silloin en katso ihmisiä edes kasvoihin - vaan esim. korvan juureen, hiuksiin tms.

Naamani kaikki piirteet (nenä, iho, silmät, hampaat, huulet..) ovat sieltä epämiellyttävimmästä päästä (omasta mielestänikin) enkä itsekään tällaista haluaisi katsella. Kouluajoista kai lähtöisin nämä ajatukset, vaikka en sitä koskaan aio kenellekään myöntää... Muuten olen ulospäin hyvin iloinen, avoin ja sosiaalinen, minulla on paljon ystäviä ja saan helposti uusia, viihdyn ihmisten seurassa ja miesseuraakin riittäisi jos sellaista tarvitsisin. 3

ja vielä kun olet valoisa luonne=) olet varmaan tosi vetävän näköinen

vaikka olen hyvännäköinen ja "miestentykkäämä" (jos se nyt jokin meriitti tässä on)



Mutta äidilläni on sama vika... Ehkäpä olen oppinut?



No äitini on aina ollut MT-ongelmainen joten siinää se perimmäinen syy....



Olis kyllä kiva tieää onko meillä jotain samaa taustalla jotka ei pysty silmiin katsomaan.



T: 37v

Ymmärrän, että silmiin katsominen on joillekin vaikeaa tai jopa mahdotonta. Haluaisin valaista asiaa myös toisesta näkökulmasta, eli "silmiin katsomattoman" kanssa keskustelevan vinkkelistä.



On todella vaikeaa ja hankala keskustella ihmisen kanssa, joka ei katso silmiin tai jotenkin välttelee sitä. Tulee ihan hölmö olo ja keskustelu tyrehtyy, alkaa ajatella, onko itsessä jotakin vikaa jne. Kokemusta on, koska lähipiirissä on yksi tällainen. Olemme tunteneet vuosia, mutta silti hän ei katso silmiin puhuessaan/kuunnellessaan. Tulee todella typertynyt olo ja ko. henkilö antaa itsestään hyvin epäystävällisen ja töksähtelevän kuvan! (vaikka tiedän, että hän on oikeasti mukava ihminen)Hän on kaikkia kohtaan tällainen, ei vain minua.



Olen ohittanut asian ja yrittänyt ymmärtää taustalla olevia asioita (esim. huono itsetunto tms), mutta silti asia lyö silmille joka kerta, kun tapaamme. Yritän silti jatkaa keskustelua normaalisti ja olla ystävällinen...

eilen oli miehen kanssa puhetta asiasta. Hänellä kävi loppuviikosta työhaastattelussa kymmenkunta kokelasta, hakivat asiakaspalvelutehtäviin henkilöä. Oli ollut monta juuri tällaista, jotka olivat vältelleet katsekontaktia ja pälyilleet ympäri huonetta. Antaa ainakin työhaastattelussa todella epäilyttävän kuvan.

Ymmärrän, että silmiin katsominen on joillekin vaikeaa tai jopa mahdotonta. Haluaisin valaista asiaa myös toisesta näkökulmasta, eli "silmiin katsomattoman" kanssa keskustelevan vinkkelistä. On todella vaikeaa ja hankala keskustella ihmisen kanssa, joka ei katso silmiin tai jotenkin välttelee sitä. Tulee ihan hölmö olo ja keskustelu tyrehtyy, alkaa ajatella, onko itsessä jotakin vikaa jne.