Miten sinä vastaisit äidillesi tällaisiin kommentteihin?

En olisi missään tekemisissä tuollaisen kanssa.

-Pitääkö sitä meikata joka päivä ja noin paljon? - mitäs mun meikkaamiseni sulle kuuluu? / meikkaan mitä meikkaan

-Taasko laitat lippiksen päähän, etkä laita tukkaa? - joo en jaksa laittaa tukkaani

-Sulla on taas maha kasvanut - aha

-Sulla on liian lyhyt paita, miksi et osta tunikoita - en tykkää tunikoista

Kuulostaa hyvin tutulta, kuin äitini suusta. Tapaamme harvakseltaan ja välttelen äitiäni. Soitellaan lähinnä.

"Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi pitää leipäläpensä kiinni."

"Itepähän kasvatit, miten meni noin niinku omasta mielestä?"

"Evvk."

"Ootko kattonu peiliin?"

Vastaisin hiljaisuudella.

Etkä laita tukkaa? Miten tukka pitäisi "laittaa"? Papiljottejako pitäisi käyttää?

Kuulostaa rasittavalta.

Sanoisin, että jos puheet ei muutu, lähden jo tänään takaisin.

Vierailija kirjoitti:

En olisi missään tekemisissä tuollaisen kanssa.

Näin minäkin olen toiminut. Tosin kyse ei ollut _vain_ ilkeistä ja/tai ajattelemattomista kommenteista, vaan systemaattisesta henkisestä väkivallasta, joka myös tuollaisin tavoin ja sanoin ilmeni.

vastaisin hiljaisuudella ja kiristelisin hampaitani ja muistaisin, että ystäväni äiti kuoli eilen.

Kiitoksia tähän astisista vastauksista, olen yrittänyt ottaa niin huumorilla kuin välillä sanonut ikävästikin takaisin. Aina sama juttu kun nähdään ja kaikenlaisia muita kommentteja lisää. Olen huomannut, että tämä on alkanut nyt kun olen muutama vuosi sitten eronnut; ehkä ei miehen aikana kehdannut laukoa näitä kommentteja. Olen myös yrittänyt ajatella niin, että tullut ikää ja tylsistyneenä viettää kotona aikaa, kai se sitten puretaan minuun. Tympäisee kyllä

Äiti ei kommentoi noin , mutta isä on aina harrastanut ulkonäköni kommentointia.  Lihomisesta varsinkin on aina muistettu mainita. Ja jos ei kiloista niin sitten siitä, että on tullut ryppyjä naamaan.

Vaatteista isäkään ei yleensä sano mitään, olen pukeutunut aina  niin omalla tyylilläni että siihen ei ole ollut koskaan  kellään mitään  sanomista

Vierailija kirjoitti:

Kiitoksia tähän astisista vastauksista, olen yrittänyt ottaa niin huumorilla kuin välillä sanonut ikävästikin takaisin. Aina sama juttu kun nähdään ja kaikenlaisia muita kommentteja lisää. Olen huomannut, että tämä on alkanut nyt kun olen muutama vuosi sitten eronnut; ehkä ei miehen aikana kehdannut laukoa näitä kommentteja. Olen myös yrittänyt ajatella niin, että tullut ikää ja tylsistyneenä viettää kotona aikaa, kai se sitten puretaan minuun. Tympäisee kyllä

Niin, äitisi ajattelee, ettet löydä uutta miestä, kun sinun mahasi on iso ja käytät liian lyhyitä paitoja ja liikaa meikkiä ja lippalakkeja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitoksia tähän astisista vastauksista, olen yrittänyt ottaa niin huumorilla kuin välillä sanonut ikävästikin takaisin. Aina sama juttu kun nähdään ja kaikenlaisia muita kommentteja lisää. Olen huomannut, että tämä on alkanut nyt kun olen muutama vuosi sitten eronnut; ehkä ei miehen aikana kehdannut laukoa näitä kommentteja. Olen myös yrittänyt ajatella niin, että tullut ikää ja tylsistyneenä viettää kotona aikaa, kai se sitten puretaan minuun. Tympäisee kyllä

Niin, äitisi ajattelee, ettet löydä uutta miestä, kun sinun mahasi on iso ja käytät liian lyhyitä paitoja ja liikaa meikkiä ja lippalakkeja.

Voihan se olla niinkin :D

Ihana huomata, kuinka moni on jo sitä mieltä, että oman äitinsä kanssa ei tarvitse olla tekemisissä, jos hänen läsnäolonsa aiheuttaa itselle vain pahaa mieltä ja oloa, jopa ahdistusta. Kun itse aikanaan tein päätöksen olla tapaamatta enää äitiäni, koska voin henkisesti tosi huonosti hänen vaikutuspiirissään, sain kommentteja, kuten "no etkö sä nyt kuitenkin vois yrittää", "se on kuitenkin sun äiti", "eikö sitä nyt kuitenkin vois sietää edes hetken" ja parhainpana "sano sille, ettet pidä sen tavasta puhua"! Kertoo paljon siitä, ettei kommentoijilla ollut asiasta mitään käsitystä, esim "sanominen asiasta" johti aina kolmanteen maailmansotaan, johon vedettiin koko suku mukaan ja ahdisti entistä enemmän. Terapeuttini taisi olla ensimmäinen ihminen, joka sanoi, että "ei tarvitse, ei todellakaan tarvitse".

Näyttäisin keskisormea tai persettä. Sanoisin että MORJENS.

Laittaisin viestin, jossa kertoisin, että oon kyllästynyt ulkonäköni ja pukeutumiseni arvosteluun. Jatkossa lähden saman tien kotiin, jos näin tapahtuu.

Sitten jatkossa lähtisin. Mitään sanomatta, heti, aina.

Aikanaan äiti ehdollistuu lopettamaan.

Voi voi, tuo vaan pahenee. Ei se poistu. Mä oon sua 2 vuotta vanhempi ja 81-vuotias äitini haukkuu mua aina ja jatkuvasti kun ollaan tekemisissä. Mun vaatteet on aina väärät, käytös väärää, ulkonäkö väärä, ammatti täysin turha ja lapset surkeasti kasvatettuja laiskureita. Loppukaneetti joka vierailulla on, että "ei oo kyllä ihme että ukkos jätti ja otti nuoremman, niin minäkii olisin tehny".

Sanoisin, että tapasi arvostella ulkomäköäni jatkuvasti tuntuu minusta tosi pahalta. Pysähdy joskus miettimään, mitä sanot. Enhän minäkään arvostele sinun tapojasi, vaikka en itse tee samoin. Lopeta nuo puheet niin meillä on mukavampaa yhdessä. Olemme molemmat aikuisia ihmisiä ja voimme vaikuttaa siihen, missä tunnelmissa tämän yhteisen viikon vietämme.

Vastaisin ihan neutraalisti, että tuntuu ikävältä, kun arvostelet valintojani. Ja pitäisin huolen, etten arvostele hänen valintojaan.

Heräsin omassa perheessäni siihen, että lapsuudenperheessäni on ollut tapana herkästi arvostella muita. Huomasin arvostelevani myös omia lapsiani, siis herkästi kommentoin jotain, mitä pitäisi mielestäni "korjata". Olen opetellut tästä pois, ja ilmapiiri on parantunut.

Asioita on mahdollista muuttaa, ja läheiset ihmiset ovat tärkeitä. Aika tylyltä tuntuvat heti välien katkaisuun kehottavat kommentit edellä.

Mitä sitä selittelemään tässä esimerkkivastaukset:

"-Pitääkö sitä meikata joka päivä ja noin paljon?" - Kyllä.

"-Taasko laitat lippiksen päähän, etkä laita tukkaa?" - Kyllä.

"-Sulla on taas maha kasvanut" - Vai siltä sinusta näyttää.

"-Sulla on liian lyhyt paita, miksi et osta tunikoita" - Koska en halua