Punnerrusten tekeminen ahdistaa

Minulla on todennäköisesti surkastuneet lihakset, sen totesi hieroja ääneen kertoessani asiasta. Varmasti hän olikin oikeassa, koska taustani on tämä: en ollut peruskoululaisena liikunnallinen, mikään toimintaterapiakaan ei lisännyt siihen intoa, vaan pidin liikuntaa tylsänä ja rankkana. Tiedän, että olen tämän kaiken aiheuttanut ihan itse.

Olen toki poikkeuksellistakin tehnyt elämässäni: aloitin vuonna 2015 kuntosalilla käymisen ja sitä kesti neljä vuotta kunnes into laantui jatkuvasti small talkkaavan fysioterapeutin takia. Siihen vielä päälle väsymys, jolloin olin nukahtaa juoksumaton äärelle 8 tunnin yöunista huolimatta! Syyllinen oli ja on todennäköisesti Sjögrenin oireyhtymä, joka vaikuttaa silmiin aiheuttaen valonarkuutta, josta vielä kärsin. Ei auta sinivalosuoja silmälaseissa, eikä aurinkolasitkaan. Olen silti uupunut ollessani paikoissa, joissa on liikaa ruutuja tai kirkkaita valoja. Kaikki elämä näyttää menevän vain diagnoosien mukaan, eikä mitään oikein voi tehdä tai en jaksa.

Aiemmin lenkkeilin, mutta tuntuu, että sekään ei huvita enää. En halua olla huomion keskipisteenä, enkä halua small talkata töissä siitä, kuinka olin lenkillä. En nyt toki sano suoraan, että lopeta tuollainen turhan puhuminen. Silti vain turhauttaa puhua jonkun lenkkeilyistä.

Tähänkin asiaan keksin ratkaisuksi, että alan sitten kotioloissa treenaamaan, niin ei ole kukaan näkemässä, eikä ole pelkoa small talkkaamisesta. Valitettavasti luonteeni on tällainen, haluan pitää tekemiseni omana asiana, enkä muiden jaettavana. Kotitreenatessa olen monet asiat oppinut itse, mutta yksi asia on ongelma: punnertaminen. Olenko oikeasti ihan kömpelö punnertaessa vai miksi ylävartaloni rupee tärisemään? Minulle iskee silloin ahdistuskohtaus ja pelkään jalkojeni tippuvan tuolilta tai pallon päältä. Tämä vain kertonee sen, ettei minusta ole tekemään rankkaa työtä haluamani eteen. Olen niin helvetin heikko fyysisesti, ja ei 153 cm/55 kg mitoilla saada mitään maatilan emännän voimia tehdäkseen maataloustöitä.