Mikä on elämäsi suurin järkytys?

Mieheni jäi kiinni siitä, että tunnusti rakkautensa entiselle naisystävälleen vaikka olimme olleet yhdessä jo vuoden ja asuneet yhdessä lähestulkoon alusta saakka. Aikaa on jo 17 vuotta siitä, enkä ole vieläkään päässyt siitä yli, ehkä siksi, koska jatkoimme suhdettamme. Mutta eihän siitä enää mitään tule.

Satuin ensimmäisenä paikalle kun vanha äijä hyppäsi kerrostalosta katuun ja tietenkin kuoli. Oli aika järkyttävää olla siinä ns. auttamassa, kun ei tietenkään ollut mitään tehtävissä. Pari kuukautta meni ettei enää tullut kovin graafisena mieleen. Kannattaa ehdottomasti jutella järkyttävästä asiasta jonkun kanssa ettei jää kummittelemaan.

Kun sain kuulla miehen rikollisesta menneisyydestä. Olin shokissa. Kaikki se ihana mikä meillä oli katosi tuona samana hetkenä. En vain enää voinut nähdä häntä samoin. Pahinta tuossa oli se, että totuus tuli ilmi puolivahingossa kun oltiin oltu jo pari vuotta yhdessä. Edelleen välillä mietin olisinko onnellinen tänäkin päivänä hänen kanssaan jos en tietäisi hänen menneisyydestään... En tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Kun sain kuulla miehen rikollisesta menneisyydestä. Olin shokissa. Kaikki se ihana mikä meillä oli katosi tuona samana hetkenä. En vain enää voinut nähdä häntä samoin. Pahinta tuossa oli se, että totuus tuli ilmi puolivahingossa kun oltiin oltu jo pari vuotta yhdessä. Edelleen välillä mietin olisinko onnellinen tänäkin päivänä hänen kanssaan jos en tietäisi hänen menneisyydestään... En tiedä.

Etkö voinut antaa toista tilaisuutta? Ihminen voi muuttua.

Mistä ap itse järkytyit?

Mä ooon täysin uusavuton ja pelkäään ihmisiä.

Poika ajoi mopolla kolarin. En unohda ikinä. Onneksi selvisi.

Up?

Syöpään sairastuminen. Koulusurma omassa oppilaitoksessa.

Muitakin todella paskoja juttuja on ollut elämässä, mutta tuossa ne pahimmat. Joskus sitä vain miettii, että miks aina mä. Kyse siis asioista joihin ei ole itse voinut vaikuttaa. Ei vain aina jaksaisi kun taas jotakin paskaa osuu kohdalle. Kun menee hyvin, niin sitä on vuosien varrella oppinut, että pian taas tulee jotakin pahaa. Se on vain ilmeisesti mun elämäntarina sellainen.

Vierailija kirjoitti:

Mistä ap itse järkytyit?

Lapseni sai anoreksian takia vakavan sairaskohtauksen. Eli sairauskohtauksesta mutta ennen kaikkea siitä etten ollut huomannut mitään vaikka näin jälkikäteen ajatellen oli oireillut pitkään... Miten tuollaista asiaa ei huomaa rakkaasta lapsestaan?

Lapsen huumeidenkäytön paljastuminen.  Se oli kaikkein pahinta, vaikka parisuhteen ongelmatkin ovat  vuosia olleet  ylitsepääsemättömiä niin tuska ja pelko lapsen puolesta on pahinta. Se lamaannuttaa elämäni kaikilta osin, en pysty normaaliin elämään enää. En muista, millaista oli elämä ilman surua ja pelkoa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä ap itse järkytyit?

Lapseni sai anoreksian takia vakavan sairaskohtauksen. Eli sairauskohtauksesta mutta ennen kaikkea siitä etten ollut huomannut mitään vaikka näin jälkikäteen ajatellen oli oireillut pitkään... Miten tuollaista asiaa ei huomaa rakkaasta lapsestaan?

Älä syytä itseäsi!!

Varmaan se, kun olin juuri synnyttänyt yhteisen lapsemme ja sain vahingossa tietää että mieheni oli tehtaillut netin täyteen seksinhaku ilmoituksia. Olin täysin lamaantunut ja shokissa monta kuukautta, elin ihan robottina ja hoidin vauvaa ja yritin vain säilyä hengissä. En muista paljoa siitä ajasta. Aika kuitenkin parantaa, enää en mieti tuota aikaa lähes koskaan, vaikka silloin tuntui ihan fyysisestikin siltä että kuolen.

Kun annoin itseni lihoa alipainoisesta (45 kg) 78 kiloon (=ylipaino)

Että töihin ei pääsekään kunhan vain hakee

Pojan itset*hoisuus. Se hetki kun poika soittaa kotoaan jäähyväispuhelun lohduttomasti itkien. Kun oma aina niin vahva mies romahtaa. Olin ihan shokissa. En voinut edes itkeä. Soitin häkeen ja tiuskin sille naiselle. Olin niin peloissani. Se hetki kun puhelu oman lapsen kanssa katkeaa etkä tiedä kuuletko hänen ääntä enää koskaan.. onneksi kaikki on nyt hyvin.

Tuore asia täälläkin, tältä kesältä. Sain tietää läheisestä sellaisen asian joka ei tahdo millään mennä perille, keväällä tuli ensimmäiset merkit mutta luulin olevani väärässä, muutama kuukausi meni ja asia varmistui todeksi. Tulevaisuudelta on pohja poissa ja taistelen tässä etten antaisi epätoivon ja pettymyksen ottaa yliotetta.

En pysty edes kirjoittamaan asiaa tähän, kyse eräänlaisesta pettämisestä mutta ei parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Pojan itset*hoisuus. Se hetki kun poika soittaa kotoaan jäähyväispuhelun lohduttomasti itkien. Kun oma aina niin vahva mies romahtaa. Olin ihan shokissa. En voinut edes itkeä. Soitin häkeen ja tiuskin sille naiselle. Olin niin peloissani. Se hetki kun puhelu oman lapsen kanssa katkeaa etkä tiedä kuuletko hänen ääntä enää koskaan.. onneksi kaikki on nyt hyvin.

Huh, meni kylmät väreet..jokaisen äidin pahin painajainen.

Tuntuu niin pieneltä tähän verrattuna, mutta lapsettomuus. Olin aina haaveillut äidiksi tulosta mutta vauvaa ei tullut. Monet hoidot käytiin läpi tuloksetta.

Juuri tänä keväänä onnittelin siskoni ylioppilaaksi päässyttä tytärtä. Yhtä aikaa yritettiin raskautua, toinen onnistui, toinen ei. Välillä sitä miettii millaista mun elämä nyt ois jos ois omia lapsia. Mutta ei pidä jäädä suremaan, mun elämässä on paljon hyvää ja ihanaakin.

Raiskatuksi tuleminen, siis heräsin kesken kaiken sikeästä unesta. Tein rikosilmoituksen ja kävin läpi piinaavan oikeusprosessin, joka kesti yli 1,5 vuotta. Onneksi oikeus voitti ja tekijä tuomittiin. Silti mietin asiaa edelleen lähes päivittäin, joskaan se ei enää muistu mieleeni yhtä kirkkaana ja selkeänä ja nykyään nukun yöni levollisesti. Hiljaa hyvä tulee. 💪🏼